Itsekäs, lapseton nainen-myytti

Niin kuin aikaisemmassa postauksessa kerroin, sain koko aikuisikäni kuulla silloisesta vapaaehtoisesta lapsettomuudestani niin tutuilta kuin myös melko tuntemattomilta. Kaikki nämä argumentit vapaaehtoista lapsettomuuttani kohtaan olivat aina enemmän tai vähemmän hämmentäviä, koska aikuisen ihmisen omaa elämää koskevien päätösten ei varsinaisesti pitäisi kuulua kenellekkään. Tässä äitimyyttigenressä yksi ehdottomista suosikeistani onkin: ”miten itsekästä on olla hankkimatta lapsia”.

Tämä ei ole niinkään paljon minulle itselleni hoettu myytti vaan lähinnä harvojen ja valittujen äiti-ihmisten argumentti vapaaehtoisesti lapsettomia naisia kohtaan. Lähtökohtaisesti itsekkyys mielletään aina jollain tapaa negatiiviseksi ominaisuudeksi ja toki, maailma olisi paljon parempi paikka jos ihmiset eivät olisi niin itsekeskeisiä ja omaa etuaan ajattelevia, sitä ei käy kieltäminen. Mutta ajattelen myös, että miksi ihminen ei voi olla sellaisissa asioissa itsekäs, joista ei koidu mitään harmia tai mielipahaa muille? Eikö ihminen ikään kuin voi valita mihin itsekkyyskorttinsa käyttää mikäli se ei vahingoita muita? Meillä ihmisillä on persoonallisuudesta ja temperamentista riippuen erilainen tarve omiin juttuihin ja siihen itsekkääseen puoleen elämästä. Uskallan kuitenkin väittää, että jossain muodossa meillä kaikilla on tarve tehdä joitain sellaisia valintoja ja päätöksiä elämässä, jotka ovat itsekkäitä. Ja tämähän on vain tervettä ja osoittaa myös tärkeää itsetuntemusta. Kuka minä olen ja mitkä asiat ovat minulle tärkeitä.

Itse sanoin pitkään monelle lapsettomuudestani utelevalle, että en ole valmis vaihtamaan matkustamista, sisustamista ja vapautta Reiman kurahaalareihin, jotka pitää ostaa 32 kertaa vuodessa, koska edelliset ovat jääneet pieniksi. Ja kyllä. Tiedän tämän olevan itsekäs argumentti, mutta mitä sitten? Jokaisella meistä on (tiettävästi) yksi elämä elettävänä. Ajattelin lapsettomana ja ajattelen edelleen, että voin hyvin olla itsekäs minulle tärkeissä asioissa niin kauan kuin se ei vahingoita ketään eikä tuota kenellekkään toiselle harmia. Ainoa ihminen, jolle tässä kyseisessä asiassa itsekkäänä oleminen olisi voinut aiheuttaa harmia, oli mieheni. Koska olimme asian kanssa täysin samoilla linjoilla en kertakaikkiaan voinut ymmärtää miten itsekkyyteni tässä asiassa on jälleen kerran keneltäkään pois tai miten se tekee minusta itsekkään kaikissa maailman asioissa?

Lapsen saaminen on opettanut epäitsekkyyttä, se on sanomattakin selvää. Mutta vaikka kuinka kiva olisi ottaa sädekehä pään päälle siitä, että nyt olen epäitsekäs äiti, joka elää ja hengittää vain äitiyttä, niin valitettavasti joudun tuottamaan tässä(kin) asiassa edelleen pettymyksen. Ensinnäkin lapsellani on kaksi vanhempaa, jotka molemmat ovat täysin tasa-arvoisia lapsen hoitamisessa. Ja meillä on ollut näin aivan aidosti ja oikeasti alusta asti. Lapsellani on ihana, osallistuva isä, joka on ottanut oman tonttinsa isänä täysin haltuun. Toisekseen lapsen saamisen jälkeen, uudesta roolistani huolimatta, minä olen silti minä. Minulla on edelleen omia kiinnostuksen kohteita ja eritoten asioita, joita haluan tehdä, jotta voin hyvin. Niiden vähemmän merkityksellisten asioiden edelle tyttäreni on mennyt heittämällä, se on selvä. Itselle merkityksellisten asioiden kanssa olen tehnyt kompromisseja ja karsinut määrää, mutta olenko luopunut täysin asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. En, enkä ole ajatellutkaan luopua. Miksi? Siksi, että jos minä voin hyvin, tyttäreni voi hyvin. Elämän laittaminen ”on hold” tilaan siksi aikaa, että lapseni kasvaa, kuulostaa minusta perin erikoiselta tavalta suhtautua elämään.

Aika monen äidin kuuleekin sanovan, että nyt kun lapset ovat kasvaneet vähän isommiksi, on minun vuoroni tehdä taas asioita, joita minä haluan tehdä. Tavallaan haluan nostaa hattua tälle ”urotyölle”, että joku on luopunut omista jutuistaan siinä määrin, että jossain vaiheessa tulee olo, että nyt olen antanut itsestäni niin paljon, että on minun vuoroni välillä saada. Osa minusta ei kuitenkaan halua vahvistaa juuri tämän tyyppistä äitimyyttiajattelua. Ja jotta ei nyt menisi puurot ja vellit sekaisin niin tarkennan. Jos joku haluaa omistautua full-out äitiydelle ja jättää omat kiinnostuksen kohteet ja elämän vähemmälle niin antaa palaa. Se mitä en halua vahvistaa on se, että tämä olisi jälleen kerran joku hyvän äitiyden mitta. ”Kuka pystyy eniten unohtamaan itsensä ja omat tarpeensa lasten saamisen myötä”-kilpailuun en aio ottaa osaa.

Yleensä tähän lapsettoman naisen itsekkyyskeskusteluun kuuluu myös täydentävä loppukysymys, kun on ensin saanut silmien pyörittelyä ja kulmien kohotusta osakseen siitä hirvittävästä itsekeskeisyyskuplasta, jossa lapsettomana elää. ”Oletko miettinyt, että kuka sinua hoitaa ja käy vanhainkodissa katsomassa jos sinulla ei ole lapsia?” Mitäpä tähän muuta vastaamaan kuin I rest my case.

 

Keittiöremontista se kaikki alkoi

Muuttaessamme Taimilaan marraskuussa 2014 meille oli selvää, että keittiö on se, josta remontin aloitamme. Keittiö oli Taimilassa huonossa kunnossa ja se koostui 60-luvun rungoista, jotka oli ”faceliftattu” 80-luvun ovilla 😀 Keittiössä oli kuntokartoituksen mukaan myös selkeä mahdollisuus kosteudelle rakenteissa, koska keittiön hana oli vuotanut ilmeisesti vuosia. Ja bonuksena päälle lattia oli sen verran vino, että aamupalalle tullessa olisi voinut vannoa olevansa Viking Linen kannella. (lattiassa oli heittoa yli 10cm eli ihme, että vähän heitti).

Keittiö näytti marraskuussa tältä juuri kun olimme kantaneet tavarat sisään. Kuukausi ehdittiin siis asua ennen kuin aloitettiin keittiön purkaminen. (pahoittelut iPhone-laatuisista kuvista. Kunnollinen kamerakin olisi tarjolla, mutta kun se ei jotenkin ole ikinä kuvanottohetkellä hollilla…)

IMG_2119

Meillä on mieheni kanssa kokemusta paljonkin remontoinnista, mutta lähinnä pinnoista. Pesutiloja olemme myös remontoineet, mutta emme koskaan keittiötä. Apuja saatiin onneksi ystävältämme monitaituri-Pekalta ja häneltä opimmekin keittiöremontin myötä paljon vanhan talon remontoinnista. Remontti aloitettiin sillä, että kaikki mikä irti lähti, purettiin.

IMG_2316

Seinistä paljastui monta kerrosta niin maalia kuin tapettia. Tämä on vanhoissa taloissa ihan parasta. Taloa remontoidessa aikaisempien sukupolvien eletty elämä tulee vastaan ja jokainen maali ja tapetti kertoo jonkun perheen tarinaa. Olen säästänyt kaikki keittiöön seinäpintamateriaalit pieninä paloina ja tehnyt niistä taulun. Näin ajattelin tehdä kaikille huoneille, mistä vain jotakin tulee vastaan. Call me nuts, mutta rakastan vanhoja taloja niiden historiaa!

IMG_1879

Keittiö vedettiin siis niin atomeiksi kuin mahdollista. Tämä tarkoitti myös lattiavasojen suoristamista. Oma haaveeni oli, että korkkimaton alla oleva lautatattia voitaisiin säästää, mutta toisin kävi. Lautalattian päälle oli laitettu laastilla lastulevy kiinni ja sitä myöden lattia oli menetetty. Uudeksi lattiamateriaaliksi valittiin lankkulattia.

IMG_2360

IMG_2588

Keittiökalusteet otettiin lopulta Ikeasta, monen eri kilpailutuksen jälkeen. Tähän päädyttiin ihan puhtaasti kustannussyistä. Ikean keittiö muutamalla kodinkoneella varustettuna oli seuraavaksi halvimmasta tarjouksesta neljäsosan. Ei tarvinnut kauaa miettiä laittammeko keittiöremonttiin 5000€ vai yli 20 000€. Enkä ole kyllä päivääkään katunut. Täysin toimivat mekanismit, apteekkarin kaappeja kaksin kappalein ja ovimalli, joka miellytti eniten. Rungot toki ohuemmat kuin yleensä muissa standardikeittiöissä, mutta kun kaapit on asennettu oikein, niin eroa ei huomaa. Sanottakoon tähän vielä, että isäni on siis puuseppä (ei suutarin lapsellakaan kenkiä ole), mutta tietäen pitkähköt toimitusajat lähisukulaisille, päädyimme ottamaan keittiön Ikeasta.

Sama kuvakulma kuin ensimmäisessä kuvassa. Keittiö näyttää nyt tältä:

IMG_4002

Keittiöremontti kesti melkein neljä kuukautta. Toki sitä tehtiin melkoisella pieteetillä ja omien töiden ohessa. Pekka kävi kiitettävästi välillä joka viikonloppu, välillä joka toinen viikonloppu näyttämässä seuraavaa suuntaa remontille ja tietysti ihan puhtaasti myös tekemässä sitä. Loppuvaiheessa alkoi vähän jo kiristellä jääkaappi olohuoneessa ja irtoliesi ruokapöydällä. Mutta jos olisin tiennyt millainen vaihe remontissa on vielä tulossa, en olisi nillittänyt neljän kuukauden keittiöremontista.

Keittiö on niin keskeinen elämisen keskus, että oli täysi jackpot aloittaa remontti siitä. Keittiöstä on saanut iloa ja valoa viimeisen vuoden ajan kun kellarin remontti ei ole ollut ihan niin palkitsevassa vaiheessa. Niin kuin mieheni Antti eräänä viime heinäkuisena iltana kellarista töistä tullessaan totesi ”toi kellari vie elämänhalun” 😀 Kellariremottiin syvennytään useammassa postauksessa. Se kun ei ole vieläkään päätöksessä.

IMG_3389