Äitimyyttien aatelia

Äitiys ja siihen liittyvät myytit ovat olleet läsnä elämässäni koko aikuisikäni siitä huolimatta, että olen ollut äiti vasta 11kk. Kiitos ihmisten, joille aikaisempi vapaaehtoinen lapsettomuuteni on ollut selkeästi jonkinasteinen ongelma. Äitimyyttejä on Suomessa kymmeniä, mutta aloitan pohdinnan blogissani siitä myytistä, jota minulle on hoettu eniten elämäni aikana ja jota toistamalla ilmeisesti moni äiti on yrittänyt pönkittää omaa olematonta paremmuuttaan suhteessa niihin, jotka eivät äitiyttä ole vielä kokeneet. Myytin  ”naisen tehtävä on saada lapsia” ovat minulle sanoneet niin nuoremmat kuin vanhemmat, mutta hokeman takana ovat olleet aina oman sukupuoleni edustajat. Ja luonnollisesti aina naiset, jotka ovat myös äitejä. Minkälaista sivistymättömyyttä vaaditaan, että nainen voi sanoa toiselle naiselle, että naisen tehtävä on saada lapsia? Ja ennen kaikkea, millainen pätevyyden kokemus pitää olla itsestä jos se rakentuu puhtaasti vain oman äitiyden varaan?

Oletus siitä, että lapsen saaminen kuuluu naisen automaattiseen to do-listaan elämän aikana tai että nainen on jotenkin vajavainen jos hänellä ei ole lapsia, on sivistymätöntä ja sen sanominen ääneen toiselle naiselle on äärimmäisyyksiin vietyä idiotismia. Ja karsitaan tässä alussa heti pois se tosiasia, että kyllä, on paljon naisia, jotka kokevat näin omalla kohdallaan. Siinä ei tietenkään ole mitään väärää jos oma kokemus ja tunne omasta elämästä on se, että jotain puuttuu jos minulla ei ole lapsia. Siinä kohtaa mennään metsään jos joku muu tekee tämän oletuksen jonkun toisen naisen puolesta.

Tämän myytin alkuperä on hyvin muinaisessa patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jolloin naisen ainoa tehtävä oli tehdä miehelle lapsia ja sen jälkeen hoitaa heidät samalla kun hoiti miehen ja kodin. Toisin sanoen tällä myytillä viitataan aikakauteen, jolloin naisella ei ollut mitään arvoa eikä mahdollisuutta päättää mistään itseään koskevista asioista. Tällaisen aikakauden naisarvoon viittaavat 2000-luvun naiset yrittäessään argumentoida toisen naisen vapaaehtoista lapsettomuutta?!? Tässä kohtaa tekisi mieli sanoa, että hei arvon kanssaeläjät, se oli meille vähän huonoa aikakautta noin niin kun tasa-arvon näkökulmasta ja aika paljon on sukupolvet tehneet tässä välissä töitä, että siitä suosta ollaan päästy ylös.

Sivujuonne, joka tähän myyttiin oleellisesti linkittyy on ”kyllä nainen on nainen vasta saatuaan lapsia”. Tämä on omasta näkökulmastani yhtä merkillinen lähestymistapa kuin jos miehille sanottaisiin, että ”kyllä mies on mies vasta rakennettuaan omalle perheelleen kodin”. Kaikki miehet kun eivät koe kodin rakentamista omaksi kutsumuksekseen ja jotkut jopa ihan realistisesti tunnistavat, että oman kodin rakentaminen on sellainen voimanponnistus, että omat rahkeet eivät riitä. Niin. 2000-luvulla elämme maailmassa, jossa voimme tehdä sellaisia valintoja elämässä, joita aikaisemmat sukupolvet eivät ole voineet tehdä koska ei ole ollut vaihtoehtoja. Heidän on ollut pakko tehdä asioita ja valintoja, joita he todennäköisesti eivät olisi valinnan mahdollisuuden tullessa eteen tehneet. Miten jonkun toisen valinta vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on pois keneltäkään toiselta? Miten? Vapaaehtoinen lapsettomuus on itseasiassa yksi ekologisimmista vaihtoehdoista, jonka voi tällä maapallolla juuri nyt tehdä.

Tämän myytin hokeminen naiselle, jolle lapsettomuus ei ole vapaaehtoista, on vielä astetta ikävämpi tilanne. Olen kokenut sekä vapaaehtoisen lapsettomuuden että häivähdyksen lapsettomuudesta, joskin hyvin pienessä mittakaavassa siihen nähden, että on naisia, jotka kärsivät siitä pahimmillaan koko elämänsä. Itse en varsinaisesti kokenut tarpeelliseksi kuuluttaa Facebookissa niin kuin en ylipäätään koe tarpeelliseksi kuuluttaa juuri mitään omasta elämästäni, että ”hei me annetaan mieheni kanssa lapsen tulolle sittenkin mahdollisuus aikaisemmista mielipiteistämme huolimatta”. Oletushan on, että jos olen joskus sanonut, että saattaa olla, että meille ei tule ikinä lapsia niin sehän on kuin kirkossa kuulutettu, että niitä ei sitten tule. Ihmiset kokivat hämmästyttävän usein asiakseen kysyä tämän tästä, että ”eikö mieli ole vieläkään muuttunut lasten suhteen”. Siihen olisi varmaan pitänyt vastata, että joo itseasiassa on, juuri olen tulossa kaavinnasta keskenmenon jälkeen tai joo, heti kun tämä kohdunulkoinen on puolessa vuodessa hoidettu pois niin sitten yritetään taas.

Kuulin vapaaehtoisena lapsettomana myös paljon sitä, että tulen katumaan päätöstäni yli viisikymppisenä sitten kun lapsia en voi enää saada. Kaikille niille epäilijöille voin tässä ja nyt kertoa, että olisin elänyt lapsettomana onnellisen ja täyden elämän, ja tiedän sen nyt kun minulla on ihastuttava tytär.  Voi kuulostaa kummalliselta loppupäätelmältä, mutta itselleni päätelmä on kristallin kirkas. Elämä ilman Tilliä olisi ollut todella erilaista, mutta onnetonta ja tyhjää se ei olisi ollut. Onnellisuus olisi vain koostunut erilaisista asioista enkä itseasiassa olisi osannut kaivata jotain sellaista, mitä minulla ei ole ikinä ollut. Tilli on tuonut elämääni paljon hyvää ja ihanaa sisältöä, ja kasvattanut minua nyt jo enemmän kuin olisin ikinä pystynyt kuvittelemaankaan. Samalla lapsi on tarkoittanut, että joistain tärkeistä asioista on pitänyt luopua, jotka ilman lasta olisivat voineet olla elämässäni loppuun asti. Oman tyttären syntymä on vähän niin kuin elokuva Sliding Doors, jossa Gwyneth Paltrown elämää seurataan kahdessa rinnakkaisessa elämässä; toisessa vaihtoehdossa hän ehtii metroon ja toisessa hän myöhästyy siitä. Äitiyden koen oman elämäni sliding doors-hetkenä. Tyttäreni on tärkeintä maailmassa ja kertakaikkisen ihastuttava tapaus, mutta elämässä voi olla omien lasten lisäksi paljon muuta sellaista sisältöä, joka tuo onnellisuutta ja tekee yksilön elämästä täyttä. Kenenkään toisen onnellisuutta ei voi joku toinen määrittää ulkopuolelta.

Äitiys on henkilökohtainen kokemus siinä missä benji-hyppy, 25km hiihtolenkki, kutominen, juokseminen tai puutarhatyöt. Joku saa mielettömän flow-kokemuksen heti, toinen ehkä tarvitsee aikaa päästäkseen sisälle mistä on kysymys, kolmas ei edes kokeile, koska se ei tunnu omalta jutulta. Erilaiset kokemukset äitiydestä ovat kaikki hyväksyttäviä. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla nainen eikä ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti. Tämän kun jokainen äiti-susi muistaisi niin sanonta ”nainen on naiselle susi” voitaisin kuopata for good.

 

 

Pokemon Go:lla mielen kotiin?

Olen viimeiset viikot yrittänyt miettiä omaa mielipidettäni Pokemon Go:sta ihan vain siitä syystä, että jengi oikeasti pelaa sitä todistettavasti joka puolella. Kuulin pelistä vasta reilu kuukausi sitten veljeltäni ja spontaani rektioni oli, että ”et ole tosissasi” kun Sakke kertoi mitä pelissä tehdään ja miten suosittua se on. Lähtökohtaisesti olen aina ollut pelillistämisen tai minkä tahansa muun motivaattorin kannalla jos se kerran toimii liikuntaan innostavasti. Pokemon Go:n hypersuosio on luonut omalle kohdalle ensimmäisen konkreettisen esimerkin erittäin toimivasta pelillistämisestä, nuo pelit kun eivät ole kuuluneet omaan motivaattorilistaani. (paitsi Giana Sisters, jonka pelaamisesta joystickillä haaveilen välillä vieläkin :D)

Pokemon Go:ssa siis itse pelaaminen vetää puoleensa ja sen avulla jengi lähtee liikkumaan. Tämä hyvä, ollaanhan tässä jo liikkeellä. Itse ajattelen liikkumisesta vielä yhden pykälän pidemmälle. Miten jokainen voisi löytää sellaisen liikuntamuodon, joka tekee hyvää myös mielelle? Siis sellaisen lajin, jota tekee mieli lähteä harrastamaan ihan sen liikunnan itsensä takia. Omasta kehosta vieraantuminen on valitettavasti tätä päivää, joka näkyy ihmisen kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa. Passiiviselle liikkujalle Pokemon Go voi toimia varmasti alkusysäyksenä liikkumiselle ja siitä saa varmasti iloa elämään, tarkoitus ei ole väittää muuta. Lähinnä huolissani olen siitä, että koska ihminen on niin vieraantunut kehostaan ja fyysisestä työn tekemisestä, tarvitaan ulkoisia motivaattoreita, jolla ihminen saadaan ylipäätään liikkeelle.

Minulle liikkuminen on ollut lapsesta asti itsestäänselvyys. Aluksi syyt olivat lähinnä sosiaalisia; liikuttiin yhdessä kavereiden kanssa milloin fudiskentällä, yleisurheilukentällä, tanssikoululla, pihapeleissä tai metsässä. Varhaisteininä sosiaalisuuden lisäksi liikkumiseen tuli mukaan pään nollaamisen sekä fyysisen rasituksen tärkeys. Oma kehontuntemus ja -ymmärrys karttui täysin huomaamatta ja samalla se luonnollisesti vaikutti myös itsetuntoon positiivisesti. Olin löytänyt oman juttuni jo ennen kouluikää ja tästä tuli myöhemmin myös ammattini.

IMG_3742

Kaikista ei tule urheilijoita tai liikunta-aktiiveja, mutta passiivinen elämäntapamme kasvattaa nuoria ja myöhemmin aikuisia, joilla kehon ja mielen välillä ei ole yhteyttä. Kehollisuus kuulostaa joltain todella ylevältä termiltä eikä sille oikein ole parempaa suomenkielistä termiä, (ruumiillisuus mielletään monesti lähes synonyymiksi, mutta se vie ajatukset ehkä liiaksi hautausmaalle) joten tässä kohtaa on nyt tyytyminen siihen. Miten kehollisuus ja Pokemon Go sitten liittyvät yhteen? Minun pelkoni on, että eivät välttämättä yhtään mitenkään. Kehollisuuden muodostavat yksinkertaistaen ajatuksemme, tunteemme, henkisyytemme ja sosiaaalisuutemme. Itse ajattelen, että kehomme on mielemme koti ja parhaimmillaan keho ja mieli pelaavat yhteen toinen toistaan tukien. Mitä paremmin ihminen tuntee kehonsa ja mitä paremmin hän kehossaan viihtyy, sitä paremmin voi myös hänen mielensä.

IMG_3741 (1)

Lasten ja nuorten kanssa työskennellessäni huomaan sen karun muutoksen, joka heidän hyvinvoinnissaan on reilun kymmenen vuoden aikana tapahtunut. Muutoksessa kyse ei ole siitä, että ei osata jonkun lajin lajitaitoja vaan ihan puhtaasti vieraantumisesta omasta kehosta, joka näkyy jo oppilaan tavasta olla ja esimerkiksi tavasta kohdata toinen ihminen. Moni oppilas ei ole lapsuudessaan liikuttanut omaa kehoaan mitenkään ja näin tärkeät motoriset kehityskaudet ovat jääneet hyödyntämättä. Näiden sukupolvien kyky tehdä työtä aikuisena on aivan toisella tasolla kuin mihin aikaisemmat sukupolvet ovat pystyneet. Tämä ongelma ei ole koulun ratkaistavissa vaan tässä kohtaa katseet kääntyvät lasten vanhempiin. Vanhemmat ovat vastuussa lastensa liikuttamisesta ja niin kuin kaikki hyvin tietävät, tässä parhaiten toimii oma esimerkki. Kasvattaminen liikuntaan ja liikunnan avulla sopii yhtä hyvin kodin ohjenuoraksi kuin koulun. Lapsista ei tarvitse kasvattaa superliikkujia, ainoastaan omassa kehossaan viihtyviä ja itseään arvostavia aikuisia.

Kuvat ovat ihastuttavan Eija Jokilahden (eijajokilahtiphoto.kuvat.fi) ottamia ❤