Liikunta on paha sana

img_2047

Näin otsikoi Marcus Ziemann tekstinsä Yle uutisten sivuilla 19.9.2016 (jutun voit lukea tästä). Tällä hetkellä siis liikunta-sanan pahuutta pohditaan sosiaali- ja terveysministeriössä asti ja mietinnässä on korvaava sana, joka tulisi liikunta-sanan tilalle. Lähtökohtaisesti ajatus on absurdi. Ettäkö sana itsessään estäisi ihmisiä lähtemästä liikkeelle? Että sanaa vaihtamalla ihmisten olisi helpompi lähteä liikkeelle kun sitä ei kutsuttaisi liikkumiseksi? Vähän niin kun lasta huijattaisiin tekemään jotain sellaista normaalia arkirutiinia, jota hän ei mielellään halua tehdä.

Vaikka nimipohdinta tuntuu hullulle niin pohdinnan taustalla on kyllä ihan pointtia. Liikunta-sanan ongelmallisuus liittyy nimittäin jutun mukaan vahvasti koululiikuntaan; sana liikunta viittaa liikaa koulun oppituntiin nimeltä liikunta. Epäonnistumiset koulun liikuntatunneilla jäävät monelle ihmiselle mieliin koko loppuelämäksi ja liian usein ne määrittävät ihmisten omaa käsitystä itsestä liikkujana myös myöhemmin aikuisiällä.

Miksi koululiikunnassa epäonnistuminen jättää niin syvät arvet, että ne pysyvät matkassamme koko loppuelämämme? Liikunta oppiaineena eroaa muista oppiaineista täysin paitsi toiminnallisuutensa takia, mutta myös kehon kokonaisvaltaisuuden takia. Missään muussa aineessa et epäonnistu koko kehollasi kaikkien muiden silmien alla. Toki reaaliaineen tunnilla opettajan kysymykseen väärin vastaaminen tapahtuu muiden silmien alla, mutta siinä kohtaa olet turvallisesti pulpetin takana ja epäonnistuminen on tietyllä tavalla ulkoista ja yhteen oppiaineeseen liittyvää. Sen kuuluisan kuperkeikan epäonnistuminen on paljon kokonaisvaltaisempi tapahtuma kuin matematiikan tunnilla yhtälön lopputulokseen väärin vastaaminen.

Ziemann tuo jutussaan esiin myös erittäin aiheellisen näkökulman. ”Liikunnan ammattilaisia ei edelleenkään kouluteta riittävästi kohtaamaan vähän liikkuvia (…) Liikunta-ammattilaiset katsovat ihmisiä liikunnallisten silmälasien läpi. He ovat usein koko ikänsä olleet itse liikunnallisia ja heidän kaverinsakin ovat liikkuvia.”  Yhdyn tähän näkökulmaan täysin. Koululiikunnan suurin ongelma on ollut se, että liikunnanopettajat ovat itse olleet koko ikänsä kympin liikkujia ja koulutuksensa he ovat saaneet toisilta kympin liikkujilta. Fyysinen pätevyys ja ylivertaisuus linkittyy usein hyvään itsetuntoon ja positiiviseen kehon kuvaan. Miten siis koko elämänsä fyysisesti ylivertainen tyyppi osaisi astua sellaisen ihmisen saappaisiin, jolle koko oma keho on täysin vieras ellei jopa epämukava, jos joku ei jossain vaiheessa avaa hänen silmiään aiheesta? Ja tämän kaiken kirjoitan kokemuksen syvällä rintaäänellä. Oma koululiikuntahistoriani on täynnä fyysistä ylivertaisuutta, pätevyyden kokemuksia ja kymmeniä voitettuja mitaleja milloin missäkin koulujen välisissä urheilukilpailuissa. Muistan hyvin ne liikkumattomat ja passiiviset liikuntaa vihaavat tyypit omilta liikuntatunneiltani ja tästä huolimatta liikunnanopettajaksi valmistuessani minulla ei ollut mitään keinoja kohdata näitä oppilaita omilla tunneillani.

Oma silmien avaus tuli väitöskirja-aineiston (Väitöskirjaani voit tutustua tästä) keräämisen kautta kun opetin hiphoppia lukion oppilaille kaksi vuotta. Tuo aika on edelleen merkittävin tekijä omassa liikunnanopettajahistoriassani ja olen silloisille oppilailleni äärimmäisen kiitollinen siitä opettavaisesta matkasta, jonka heidän kanssaan sain tehdä. Ryhmääni valikoitui todella erilaisia liikkujia ja myös niitä, jotka tavallisella liikuntatunnilla olisivat näyttäytyneet jos eivät nyt ihan liikunnan vihaajina niin ainakin niinä passiivisina tyyppeinä. Se kehollinen muutos, joka näissä oppilaissa näkyi kahden vuoden aikana, oli hämmästyttävä. Heille monelle tanssi toimi väylänä löytää oma keho ja siinä viihtyminen. Tuon kahden vuoden aikana minulle kirkastui mitä kaikkea liikunnan (ja tanssin) avulla voi saavuttaa mikäli se on yksilöä huomioivaa. Samalla ymmärsin sen, miten suurta tuhoa sillä voi saada aikaan mikäli liikuntaa ei mukauteta yksilöön vaan yksilöä yritetään mukauttaa liikuntaan.

Itse ajattelen, että passiivisia tai vähän liikkuvia on mahdotonta saada ymmärtämään liikunnan tärkeyttä mikäli he yrittävät tehdä sitä täysin vieraalta tuntuvassa kehossa. Vähän liikkuvien pitäisi saada ensin positiivisia kokemuksia omasta kehostaan ja sen liikuttamisesta, ja vasta sen jälkeen keskittyä itse liikkumiseen. Parhaita hetkiä liikuntatunneilla ovat ne kun liikunnallisesti kömpelö tai passiivisempi oppilas uskaltaa kokeilla jotain uutta tai onnistuu jossain sellaisessa tehtävässä, jossa hän on oppinut aikaisemmin vain epäonnistumaan. Ja mikä tärkeintä, hän saa vahvistuksen opettajalta onnistumisestaan. Liikunnalliset onnistumisen kokemukset ovat äärimmäisen tärkeitä positiivisen kehonkuvan luomisessa.

Vieraantuminen omasta kehosta alkaa nykypäivänä todella aikaisin. Olen vuosien varrella opettanut liikuntaa niin ala- ja yläkoulussa kuin lukiossakin ja oman kokemukseni mukaan meillä on pelottavan paljon lapsia ja nuoria, jotka ovat jo hyvin varhaisessa vaiheessa vieraantuneet omasta kehostaan. Se, että kehoa käytetään vain istumiseen tai niihin kahteen ohjattuun liikuntaharrastukseen viikossa, ei kartuta sitä pätevyyden pääomaa, jota oman kehon liikuttaminen parhaimmillaan tuottaa. Liikunnalliset onnistumisen kokemukset ja sitä kautta keholliset pätevyyden kokemukset ovat niin kokonaisvaltaisia kokemuksia, että niiden pitäisi olla jokaisen lapsen ja nuoren etuoikeus jo varhaisessa lapsuudessa. 

img_2049

Onnistumisen kokemusten esteenä on liian usein aikakaudellemme tyypillinen onnistumisen paine. Sosiaalinen media on täynnä ”onnistuneita” ja kauniita ihmisiä, joiden ”life is good”, ja joiden elämä menee juuri niin kuin he olivat ajatelleet. Ja päälle päätteeksi he ovat kauniita, muotitietoisia fashionisteja, jotka syövät vain luomu-vege-superfoodia, koska niin tekee jokainen menestynyt onnistuja. Tämä näennäisen menestymisen ja onnistumisen kulttuuri tekee epäonnistumisesta valtavan mörön. Joudun muistuttamaan sekä koulun liikuntatunneilla että tanssitunneilla siitä, että me olemme täällä harjoittelemassa ja opettelemassa, ja uuden oppiminen tapahtuu vain epäonnistumisten kautta. Liian usein kuulen oppilaiden suusta lausahduksen: ” Ei tehdä tota juttua kun en vielä osaa sitä.” Miten liikunnasta voi tulla mitään muuta kuin paha sana jos vaihtoehtona on vain onnistua? Jokaisen onnistumisen taustalla on lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä ja niin pitää ollakin. Se, että liikuntatuntien epäonnistumiset jäävät möröksi matkaamme ja assosioituvat sanaan liikunta, kertoo enemmänkin epäonnistuneesta pedagogiikasta kuin yksilön huonoudesta.

Kuvat: Eija Jokilahti Photography

 

 

 

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Liikunta on paha sana

  1. Hyvä kirjoitus koululiikunnasta, mutta pakko myös kommentoida. Lähes vihasin koululiikuntatunteja ala-asteella, tuntui että olen huono kaikessa ja liikunta oli vain opettajan tapa toteuttaa itseään. Muistan juoksulenkit, joille silloinen lentopalloakin valmentanut opettaja meidät vei kuin valmennettavat. Ala-asteen opettajan tunnilla pelkäsin kieppiä tangolla; kaikkien oli se pakko tehdä ja putosin tangolta naamalleni lattialle, kyseinen case jätti niin pahan fiiliksen etten koskaan enää yrittänyt sitä. Hiihtoa vihasin, koska luokallani oli paljon VSV:n hiihtäjiä, eikä minulla ollut mitään saumaa pystyä samaan. Ikäviä muistoja on paljon, olin hento ja harrastin balettia. Kotona ei paljon liikuntaa harrastettu, uimahallireissuja lukuun ottamatta. Yhtä ainuttakaan mitalia ei kaapissani koreile.

    Vasta ylä-asteella, kun liikunta oli eri lajien kokeilua ja mielenkiintoisempaa, aloin siitä vähitellen innostua. Telinevoimistelu oli toki edelleen hirveää pakkopullaa. Myös vapaa-ajalla harrastin enemmän, tanssitunteja taisi olla parhaillaan 5 viikossa.

    Lukiossa vasta silmäni aukesivat, kun kaikkea uutta kokeiltiin ja liikuntatuntien sisällön suunnittelu kuului liikuntatunteihin. Kiitos loistavan liikunnanopettajan, jonka ryhmäliikuntatunneilla käyn edelleen! Lukioikäisenä liikunta oli suurelta osin osa elämääni. En ole koskaan ollut mikään urheilija, mutta hililiikkuja kyllä 🙂

    Oma tyttäreni aloitti juuri ekalla luokalla. Hän harrastaa balettia, uimakoulua ja ratsastusta. Liikumme yhdessä ja hän on utelias kokeilemaan kaikkea uutta. Hän oppi kärrrynpyörän, jota itse en osaa edes tänä päivänä.

    Nykyään liikunta on itselle lähinnä henkistä pääomaa. Raskaan työpäivän jälkeen kunnon hikitreeni tai ulkoilu yhdessä tyttären kanssa antavat paljon energiaa! Kokeilen mielelläni uusia lajeja ja harrastaisin enemmänkin, jos olisi aikaa. Uskon, että myönteinen suhtautuminen liikuntaan ja omaan kehoon, kopioituu tyttärelleni. Toivon, ettei hän astu samanlaiseen pettymysten ja pakkosuorittamisen kuiluun, johon itse astuin ala-asteikäisenä.

    Ja se kieppi tangolla; opin sen 32-vuotiaana ja voitin pelkoni 😉

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s