Tervetuloa äitikerhoon!

img_2394

Useita vuosia sitten keskustelin silloisen työkaverini kanssa lasten saamisesta tai saamatta jättämisestä. Työkaverillani lapsia oli useampi, kaikki jo lähes aikuisia. Hän kertoi minulle kadulla kulkiessamme huojentuneensa kun yhteinen työkaverimme oli vihdoin raskaana. Huojennus liittyi siihen, että hän oli pelännyt miten työkaverimme voisi toimia liikunnanopettajana kun hänellä ei ole omia lapsia. Henkilökohtaisesti olen kuullut tanssinopettajan työssäni, että tulkitsen esimurrosikäisen huonoa käytöstä väärin, koska minulla ei ole omia lapsia.

Tämä ei valitettavasti ole mitenkään poikkeuksellinen ajattelutapa. Ei liene uutinen, että huojentunut työkaverini oli nainen ja minua esimurrosikäisen käytöksen ymmärtämättömyydestä syyttänyt oli nainen. Minun on vaikea kuvitella, että kukaan mies olisi huolissaan naisen kyvystä suoriutua työstään mikäli hänellä ei ole lapsia. Tai päinvastoin, onko joku joskus ollut huolissaan miehestä, jolla ei ole omia lapsia, mutta joka siitä huolimatta toimii opettajana? Väittäisin, että ei.  Mikäli tätä ajattelutapaa soveltaisi muille aloille niin sen mukaan huumepoliisin pitäisi olla entinen (tai nykyinen) huumeiden käyttäjä ja kirurgilla pitäisi olla muutama arpi kehossaan todistamassa, että hän on pätevä leikkelemään muita, koska häntäkin on leikelty.

Koko äitimyytti ja äitiyteen liittyvät vaatimukset ovat äitien luomia ja ylläpitämiä. Odotin mielenkiinnolla omaa äitiyttäni ja sitä mitä se tuo mukanaan. Lauseita ”en tiennyt rakkaudesta mitään ennen kuin sain lapseni” ja ”lapsen saaminen rinnalle on maailman hienoin tunne” tai muita samaan sarjaan meneviä kuulin vuosien saatossa paljon. Lapsettomana mietin useasti, että kyllähän siinä äitiydessä tai äidiksi tulemisessa täytyy olla joku maailmaa isompi juttu, mitä en todella pysty käsittämään ennen kuin olen tullut äidiksi. Silloin oli vaikea edes erottaa, että mitkä lauseet ovat äitimyyttejä ja mitkä todellisuutta. Lastani odottaessa odotin vähintään Area 51-tasoisen tiedon paljastuvan minulle kun minusta tulee äiti. Vasta nyt ymmärrän millaisesta oman äitiegon pönkityksestä tässä äitimyyttipuheessa, jos ei kokonaan, niin ainakin osittain on kyse.

Lapsen saatuani ”tervetuloa äitikerhoon” ja ”noniin, nyt sinäkin olet oikeiden naisten tiimissä” lausahdukset ovat tulleet erittäin tutuiksi. Olen ylpeä tyttärestäni ja iloitsen omasta äitiydestäni, mutta haluanko olla ylläpitämässä äitimyyttiä, jonka pääasiallisena tarkoituksena on saada lapsettomat naiset tuntemaan itsensä huonoiksi tai jotenkin vajaiksi ihmisiksi? Äitiys on minulle yksi rooli muiden elämäni roolien listassa. Se rooli on ylitse muiden, koska siihen liittyy vastuu pienestä ihmisestä. Äiti-roolia en myöskään voi väliaikaisesti siirtää taka-alalle, koska olen aina äiti huolimatta siitä mitä milloinkin teen. Oma äitiyteni ei kuitenkaan ole se ainoa minua määrittävä tekijä enkä koe saavani ”äitikerhoon” kuulumisesta minkäänlaisia pätevyyden kokemuksia.

Äitiyden myötä minulle on paljastunut paljonkin sellaisia asioita, joita en lapsettomana voinut käsittää. Minun kohdallani ne liittyvät (tällä hetkellä) lähinnä ensimmäisten kuukausien väsymykseen, vauva-ajan ruokailuvälien tiheyteen ja siihen valtavaan vastuuseen, jonka vasta nyt ymmärtää. Ihmisenäkin olen toki äitiyden myötä muuttunut ja kasvanut uuden elämäntilanteen myötä. Sen sijaan kykyyni rakastaa tai ymmärtää rakkautta lapsen saaminen ei ole vaikuttanut.

Kuva: Eija Jokilahti Photography

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s