Miten meistä tuli vanhempia?

ND8A9869

Meille on hyvä olla kahdestaan. Tähän päätökseen olimme mieheni kanssa kasvaneet kymmenen ensimmäisen yhdessäolovuotemme aikana. Päätös tuntui meistä kummastakin luontevalta ja oikealta. Meille ei tulisi siis lapsia. Elämä muutti kuitenkin kysymättä suuntaa ja syksystä 2013 alkoi tapahtumasarja, joka johti tyttäremme syntymään kaksi vuotta myöhemmin.

Olin syönyt 17 vuotta samoja pillereitä vuodesta toiseen kun yhtenä kauniina keväisenä päivänä vuonna 2013 ne samat pillerit lakkasivat sopimasta minun keholleni. Selkä oli täynnä aknenäppylöitä eikä naamakaan näpyiltä täysin välttynyt. Lääkäri oli sitä mieltä, että pillereiden vaihtamisesta aloitetaan ja katsotaan auttaako. Siitä alkoi kierre, jonka aikana testasin kaikkia mahdollisia pillereitä ja kaikista sain jotain oireita; päänsärkyä, näppylöitä, kuivan ihon, you name it you got it.

Elokuussa tohtoripromootiossa totesin ystävälleni Annalle Paviljongin vessassa, että ”ei helvetti, mun täytyy olla raskaana. Yhtään en tiedä miltä se tuntuu, mutta olen lähes varma, että se tuntuu tältä”. Seuraavana päivänä tein raskaustestin ja muistan vieläkin sen totaalisen luhistumisen kun testi oli positiivinen. Tulin kotona vessasta itkien ja kiroten, että ainoa vaihtoehto on abortti. Mahdollisimman pian. Viikon ajan pohdimme mieheni kanssa asiaa ja pyörittelimme vanhemmuutta kaikilta mahdollisilta kanteilta. Antti totesi viikon pohdinnan jälkeen, että ”ei kai se lapsen saaminen niin kauheeta voi olla kun niin moni vanhemmaksi ryhtyy”. Päätimme omaksi yllätykseksemme antaa raskauden jatkua.

Tuo raskaus sai alkunsa minun syödessä pillereitä, joskin merkkiä erittäin aktiivisesti vaihtaen. Kolme päivää tekemämme päätöksen jälkeen aloin vuotaa verta ja sain kovia supistuksia. Vaikka en ollut ikinä aikaisemmin ollut raskaana, tiesin hyvin mistä oli kyse. Soitin Antille kesken työpäivän, että tuletko hakemaan mut töistä kun pääset ja viet sairaalaan, tämä raskaus taisi nyt olla tässä. Ja niinhän se olikin. Raskaus meni kesken kahdeksannella viikolla ja parin päivän sairaalassa olon jälkeen päädyin kaavintaan.

Keskenmeno ei aiheuttanut minussa oikein mitään tunteita. Olin vasta kolme päivää elänyt päätöksen kanssa, että meistä tulee vanhemmat ja meille tuleekin lapsi, vaikka olimme kymmenen vuotta eläneet varmoina siitä, että meille ei tule lasta. Osastolla kaavintaan menoa odotellessani, muistan miettineeni, että tämä olisi kyllä ihan helvetin hirveä paikka jos raskaus olisi ollut oikeasti pitkän yrityksen toivottu tulos. Samassa huoneessa kanssani oli sekä kohdun poistoon menossa oleva keski-ikäinen nainen, että synnyttämään tulossa oleva nuori nainen. Käytävältä kuului jatkuvasti vauvan itkua ja käytävällä vastaan tuli jatkuvasti ihmisiä, joilla oli vaaleanpunaisia tai vaaleansinisiä ilmapalloja, kukkia ja onnittelukortteja. Ihan loppuun asti joku ei ollut miettinyt, että mihin tämä keskenmenopotilas sijoitetaan.

Keskenmenon jälkeen kävimme keskustelun uudestaan, että palaammeko alkuperäiseen plan A vaihtoehtoon vai annammeko uudelle raskaudelle mahdollisuuden. Vaikka olimme eläneet vanhemmuus-ajatuksen kanssa vasta viikon verran, tuntui todella kummalliselle yhtäkkiä vaihtaa takaisin lapsettomaan vaihtoehtoon ja olimme kumpikin todella hämmästyneitä miten luontevaa oli pysyä plan B:ssä. Toivotimme lapsen tervetulleeksi.

Uusi raskaus sai alkunsa seuraavana keväänä ja tein raskaustestin paria päivää ennen kuin lähdimme lomalle. Matkalla lentokentälle aloin vuotaa verta ja jälleen tiesin heti mistä oli kyse, vaikka vuotoon ei tällä kertaa liittynyt supistuksia. Tässäkään tapauksessa en jotenkin osannut olla kauhean surullinen vaan ajattelin enemmänkin, että hitto mikä ajoitus. Olimme reissussa kaksi ja puoli viikkoa, ja koko tuon ajan ajattelin helpottuneena, että nyt se kohtu ainakin tyhjenee itsestään eikä tarvitse mennä kaavintaan. Suomeen palattuamme menin heti lääkäriin ja helpotuin kun lääkäri totesi, että kohtu on täysin tyhjä. Päästin ison huokauksen ja ajattelin, että onneksi näin nopea setti ja nyt pääsee jatkamaan elämää. Ilo oli ennenaikainen, koska lääkäri totesi heti huokaukseni jälkeen, että hetkinen, täällä on toisessa munasarjassa varjostuma, joka näyttää kohdunulkoiselta raskaudelta.

Sain kiireellisen lähetteen sairaalaan ja arviointiin, että leikataanko vai yritetäänkö solunsalpaajapiikillä. Valittiin jälkimmäinen, koska en ollut valmis luopumaan toisesta munasarjastani. Alkio kohdun ulkopuolella alkoi reagoida metotreksaattiin hyvin, mutta raskaushormoni veressäni ei. Kehoni väitti itsepintaisesti minun olevan raskaana. Puoli vuotta kävin verikokeissa samojen mummojen ja pappojen kanssa joka perjantaiaamu vain kuullakseni, että ei tämä kyllä nyt oikein ole vieläkään tarpeeksi laskenut. Kesäkuussa sain metotreksaattipiikin ja joulukuun alussa kehoni oli viimein ymmärtänyt raskauden päättyneen jo puoli vuotta sitten kohdun ulkopuolelle.

Nämä kaksi epäonnistunutta raskautta eivät aiheuttaneet vauvakuumetta tai surua tyhjästä sylistä vaan enemmänkin tunteen, että on se nyt perkele kun mun keho ei pysty siihen mihin sen pitäisi pystyä. Kohdunulkoisen raskauden jälkeen oletimme, että kehollani menee tovi aikaa toipua ennen kuin se on valmis uuteen raskauteen, mutta yllätykseksemme tein positiivisen raskaustestin jo tammikuun alussa. Aikaisemmat kokemukset saivat aikaan sen, että yritin tämän kolmannen raskauden pitää viimeiseen asti piilossa. Keskenmenon riskin tiedosti aivan eri tavalla kun epäonnisista raskauksista oli omakohtainen kokemus. Edelleenkin huomaan iloista perheenlisäysuutista Facebookista lukiessa ajattelevani, että ei noin aikaisin kannata vielä julkisesti kertoa, mitä tahansa voi vielä tapahtua. Tämän aiheen parissa ajattelen tahtomattani liian pessimistisesti.

Meidän vanhemmuutemme sai alkunsa hämmentävästä tapahtumasarjasta, joka yllätti meidät täysin. Pillereistä huolimatta (onhan siellä se 1% mahdollisuus tulla raskaaksi paketin kyljessä mainittukin) raskaus sai alkunsa ja tämä vain vähän aikaa kestänyt tila muutti meidän elämämme lopullisesti. Tapahtumasarjan seurauksena meille syntyi ihana tyttö, jonka valo ja ilo on moninkertainen verrattuna siihen epäonneen, jonka olemme yhdessä kokeneet. Me saamme olla vanhempia ihanalle Tilliäiselle, joka positiivisuudellaan ja empaattisuudellaan hämmästyttää ja kummastuttaa vanhempiaan joka päivä. Elämä on oikeasti aika ihmeellistä.

ND8A9766

Kuvat: Joel Jyrinki

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s