Muuttaessamme Taimilaamme emme voineet aavistaakaan mitä muuta saamme vanhan puutalon ja ison pihan lisäksi. Kuvitelkaa sellainen sotien jälkeisen ajan Suomen jälleerakennushenki puutalomiljöössä, jossa kaveria autetaan aina kun voidaan. Juuri sellaiseen ympäristöön me marraskuisena perjantaina muutimme ja nostaessamme toinen toistaan painavampia muuttolaatikoita yli Taimilan kynnyksen, emme olleet tietoisia minkälainen Peräpään jengi ympärillämme asui. (asumme päättyvän kadun varrella ja Peräpää-nimitys koskee kadun viimeisen risteyksen jälkeistä kadun pätkää).

Meidän kadun Peräpään yhteisöllinen meininki löi meidät ällikällä jo ensimmäisenä kesänä. Meillä oli edessä kellarin kaivuu-urakan aloitus ja sitä postilaatikolla yhdelle naapureistamme päivitellessäni hän sanoi, että ilman muuta pidätte talkoot. Johon minun reaktioni oli, että no ei todellakaan pidetä. Ettäkö vieraita ihmisiä vaivaisin meidän remontilla, en kyllä kehtaa. Naapurin kannustamana kuitenkin kehtasin.

Tein meidän kadun Facebook-ryhmään talkooilmoituksen ja sitä kirjoittaessasi mietin, että kukaan ei kyllä tule. Antin kanssa pohdimme, että jos parikin tyyppiä ilmaantuu niin se on jo hieno juttu. Talkoopäivänä meinasin itkun päästää kun kymmenen ihmistä ilmestyi pihaan lapiot kädessä asenteella, ”no, mistä kaivetaan”. Tuo oli minulle, entiselle kerrostaloasujalle, hämmentävä ja samalla liikuttava kokemus. Kerrostalossa olin tottunut siihen, että en tuntenut naapureitani edes kasvoilta saati nimeltä. Olisin kerrostalossa asuessamme voinut osoittaa ehkä kolme ihmistä, jotka asuivat meidän kanssa samassa talossa. Tämä Peräpään meininki löi meidät todellakin ällikällä.

Talkoopäivä oli vain alkusoittoa sille, mitä saimme oppia Peräpään yhteisöllisyydestä. Auttamisen halu oli ja on todella sydäntä lämmittävää. Esimerkiksi minun saunaluuhaamiseni kellariremontin aikana olivat myös osa tätä; naapurit kutsuivat kotiinsa saunaan lähes ventovieraan ihmisen. Tähän yhteisöllisyyteen on kuulunut myös yömyöhän anturavalutalkoita ja milloin mitäkin purkutalkoita, joissa naapurit ovat olleet apuna sekä tikkaiden, peräkärryjen ja kottikärryjen lainaamista.

Yksi mieleenpainuvin pyyteetön apu on tullut naapuriltamme Markukselta. Tilda oli noihin aikoihin vasta muutaman viikon vanha kun heräsin aamulla kolauksiin kellarista. Soitin Antille, että etkö lähtenytkään töihin kun kellarissa on joku kaivamassa. Antti säikähti ja sanoi soittavansa jollekin naapureista jos pystyisivät käydä katsomassa, että mistä ääni tulee. Selvisi, että Markus oli tullut aamun hyppytunnillaan kaivamaan meidän kellariin. Tämä tapahtui useammin kuin kerran ja muistan myös niitä aamuja kun samainen Markus tuli kysymään, että voinko käydä kaivamassa ennen töihin lähtöä. Ja nyt on siis kyseessä yksi ylivoimaisesti pottumaisimmista hommista tässä remontissa. Sanattomaksi veti ja vetää edelleen.

Yksi hienoimpia vuosittaisia yhteisöllisyyden ilmentymiä on Peräpään syysjuhlat, joita vietettiin taas viime viikonloppuna. Me olemme syysjuhlien viettäjinä vielä täysin vihreitä ja tänä vuonna pääsimme mukaan vähän myöhässä, koska keskikerroksen vessan purku, yllättävää kyllä, ei pysynyt ihan aikataulussa. Peräpään syysjuhlassa juhlistetaan hyviä naapuruussuhteita ja sitä, että kaveria ei jätetä. Nyyttärimeiningillä syödään, lapsille on ongintaa ja duo (joinain vuosina myös trio) Peräpää viihdyttää nostalgisilla biiseillä. Aivan mahtavaa!

Asumme vanhalla puutaloalueella, jossa on edelleen sitä samaa asuinalueiden henkeä ja yhteisöllisyyttä, mikä välittyy usein vanhoista suomalaisista elokuvista. Peräpään yhdessä tekemisen henki kuvastaa hyvin sotien jälkeisen ajan yhteisöllistä meininkiä; silloin kaveria autettiin, koska ymmärrettiin, että tulee aika kun tarvitsen itsekin apua. Ja miten paljon vahvempia olemmekaan porukassa kuin yksin! Vaikka tässä vanhassa talossa on ja tulee olemaan paljon töitä, hetkeäkään miettimättä valitsen tämän vaihtoehdon koska tahansa kerrostalossa yksinpuuhastelun sijasta. Peräpäässä on yhteisöllisyyttä vailla vertaa!