Kuva: Markku Mäkinen

Meistä jokainen on jonkun lapsi. Meillä kaikilla on kokemus siitä, miltä tuntuu olla lapsi ja lisäksi meistä monella on kokemus vanhemmuudesta lapsen näkökulmasta. Omasta lapsuudestamme muistamme eri asioita eri syistä ja mukanamme kulkee lapsuudesta myös paljon sellaista, jota emme muista ja jota emme edes tiedosta. Lapsuus on myöhemmän elämämme kannalta merkityksellisintä aikaa ja siksi me olemme vanhempina paljon vartijoita. Meidän vastuullamme on antaa lapsillemme turvallinen ja hyvä lapsuus. Meidän tehtävämme on kasvattaa heistä vastuullisia aikuisia.

Itselleni lapsuuden merkitys on avautunut vasta oman lapsen myötä. Omaa vanhemmuuttaan on alkanut pohtia omien vanhempien kautta, koska se on ainoa vanhemmuus, josta minulla on kokemus. Uskon, että aika moni vanhemmaksi tuleva pohtii asiaa juuri tätä kautta. Oma lapsi toimii ikään kuin peilinä omille lapsuuden kokemuksille ja luonnollisesti peilinä omalle vanhemmuudelle. Millainen vanhempi haluan olla lapselleni, mitkä arvot ohjaavat minun vanhemmuuttani?

Vanhemmuuden ympärillä nykypäivänä vellova keskustelu toistaa usein samaa mantraa; ”vanhempia ei saa syyllistää, parhaansa he yrittävät”. Uskon vilpittömästi, että jokainen yrittää aidosti olla paras mahdollinen vanhempi lapselleen ja yrittää tehdä kaikki päätökset parhaan harkintakykynsä mukaan, ja lapsen etua ajatellen. Siinä vaiheessa kun pitäisi peilata omia valintoja ja tekoja vanhempana ja kasvattajana, ei kuitenkaan auta, että ainoa vastaus on: parhaani olen yrittänyt. Samaan tapaan kuin jos olet työasiassa tehnyt virheen, ei auta, että sanot vain yrittäneesi parhaasi. Virheen tekemisestä tulee ottaa vastuu.

Niin, vastuu. Tuo maton alle lakaistu vanhemmuuden ydin, jota ei haluta tunnistaa varsinkaan silloin kun olisi peiliin katsomisen paikka. Me vanhemmat olemme vastuussa siitä, minkälaisen lapsuuden me lapsillemme luomme ja minkälaisiin arvoihin me heidät kasvatamme. Meidän lapsena kokemamme omien vanhempiemme vanhemmuus kulkee mukanamme, ja mikäli emme tietoisesti pohdi omaa vanhemmuuttamme, saatamme tiedostamattamme toistaa omien vanhempiemme tekemiä virheitä, vaikka tarkoituksemme on ihan toinen. Sukupolvien ketju ei katkea itsellään vaan se on katkaistava muuttamalla omaa toimintaansa.  Niin kuin monessa muussakin asiassa, tässäkin taaksepäin katsominen auttaa näkemään tulevaisuuteen selkeämmin.

Kuva: Anna Nurmi

On itsestään selvää, että kaikki tekevät virheitä vanhempana. Oleellisempi seikka on se, miten tekemiinsä virheisiin suhtautuu ja miten niistä jatkaa eteenpäin. Sitä kutsutaan vastuun ottamiseksi. Tämä on oman vanhemmuuteni arvojen kärkipäässä ja tämä on myös oman arvomaailmani perusta. Lempinimeni Anna ”syyllinen on löydyttävä” Nurmi ei ole kaukaa haettu, vaikka se onkin puettu vähän humoristiseen kieliasuun. Haluan opettaa Tildalle vastuun ottamista ja virheiden tekemisen inhimillisyyttä. Sitä, että kaikki tekevät virheitä, mutta tekemistään virheistä pitää ottaa vastuu ja ne pitää parhaansa mukaan yrittää korjata. Tätä samaa tavoittelen omassa vanhemmuudessani. Tiedän, että virheitä tulee varmasti ja metsään mennään montakin kertaa, mutta silloin on minun tehtäväni ottaa vastuu ja nostaa käsi pystyyn virheen merkiksi. Sillä merkityksellisen lapsuuden synnyttää vielä merkityksellisempi vanhemmuus.