Sellaista mitä ei ole, ei osaa kaivata. Näin monesti todetaan, ja tottahan se useimmiten onkin. Sisarusta minä kaipasin kuitenkin niin kauan kuin muistan. Itseasiassa pyysin lapsena äidiltä isoveljeä enkä ymmärtänyt miten se ei ole mahdollista. 12-vuotiaaksi asti olin ainoa lapsi ja muistan sen shokin kun isä kertoi, että minusta tulee isosisko. Olin ollut aina isän tyttö ja ajatus siitä, että joutuisin jakamaan isän huomion jonkun toisen kanssa oli kertakaikkisen kamalaa. Asiaan toi oman vivahteensa myös se, että vanhempani olivat eronneet minun ollessa 9-vuotias ja uuden sisarukseni kanssa meillä oli eri äiti.

Siskoni syntyessä se oli kuitenkin rakkautta ensi silmäyksellä. Isosta ikäerostamme johtuen, meillä ei koskaan ollut perinteisiä sisarusten välisiä tappeluita ja kinoja vaan enemmänkin kivaa yhdessätekemistä ja leikkimistä. Hoidin paljon pikkusiskoani hänen ollessaan pieni, muun muassa yhden kokonaisen kesän. Olen monta kertaa miettinyt, että suuri ikäeromme olisi voinut tehdä myös sen, että meistä ei olisi tullut läheisiä vaan suhteemme olisi jäänyt etäiseksi. Luin tässä yhtenä päivänä päiväkirjaani tuolta ajalta ensimmäisen kerran 20 vuoteen ja hämmennyin lukemastani. Siskoni syntymästä oli kulunut 4 kuukautta ja kirjoitin päiväkirjaani näin: ”Isän ja äidin eron takia mulla ei ole enää perhettä. Siskostani voi tulla perheeni.” Riipaiseva ensimmäinen lause, tiedän. Mutta samaan aikaan olen niin onnellinen tuon 12-vuotiaan Annan ajatusmaailmasta, jossa hän näki sisarussuhteen merkityksellisyyden ja tahtoi tehdä kaikkensa, jotta siskosta voisi tulla oikeasti tärkeä ja läheinen.

Kolme vuotta myöhemmin sain vielä veljen ja siinä vaiheessa uutisessa ei ollut enää mitään hämmentävää vaan puhdasta iloa siitä, että saisin vielä toisen sisaruksen. Kumpaakin sisarustani olen hoitanut paljon, olemme matkustelleet ja tehneet yhtä ja toista yhdessä. Päiväkirjaa lukiessa tämä tulee hyvin selväksi. Niinä yläkouluvuosina kun päiväkirjani voisi olla täynnä erilaisia bile- ja päihdekokeiluita, minulla on kuvauksia sisarusten kanssa vietetyistä viikonlopuista ja illoista.

Mitä oikeasti tekisin ilman näitä kahta? Vaikea kuvitella. En tietenkään osaisi suoranaisesti kaivata sellaista, mitä minulla ei ole ollut, mutta voi miten paljosta minä jäisin paitsi. Sisarussuhteet ovat merkityksellisiä jo pelkästään pituutensa takia; ne ovat elämämme pisimpiä ihmissuhteita. Tämä ei tietenkään takaa vielä mitään, koska kyse on erilaisista persoonista ja henkilökemioista, ja myös siitä tahtotilasta. Miten hyvä tuuri mulla onkaan käynyt, että sisarukseni ovat myös maailman parhaimpia tyyppejä. Tuntuu järjettömän voimauttavalta ajatella, että tällä maapallolla on aina kaksi ihmistä, jotka ovat mun puolulaisia mitä ikinä onkaan vastassa ❤

Kuvat: Markku Mäkinen