Käänsin kesällä uuden sivun elämässäni. Tuon uuden sivun tavoite oli saada enemmän aikaa itselle, perheelle ja kaikille niille asioille, jotka tekevät minut onnelliseksi. Tuohon uuteen elämään oli sisään kirjoitettu myös stressin eksponentiaalinen vähentäminen. Olin kymmenen vuotta stressannut ensin väitöskirjasta, sen valmistumisesta ja siihen liittyvästä apurahojen hakemisesta. Osittain samaan aikaan väitöskirjaprosessin kanssa ja sen valmistumisen jälkeen stressasin yrityksestä ja sen mukanaan tuomista vastuista, ja ylipäätään yrityksen pyörittämisestä. Olin aina sanonut, että nautin stressistä ja siitä, että se potkii hyvällä tavalla persuuksille ja ”keeps me going”, mutta stressin sietokyvyn raja alkoi tulla itselläni vastaan. Olin kestänyt stressiä liian pitkään, liian korkealla tasolla ja taukoamatta vuosia.

Nyt kun tuota stressimäärää ei enää ole, olo on hämmästyttävän kevyt. Oleellisin muutos on rehellisesti se, että minua ei enää koko ajan vituta. Kun paine ei koko ajan venytä pinnaa ja jaksamista äärimmilleen, taistele tai pakene olotilaa ei tarvita. Ystäväni Anna totesi minun muuttuneen jotenkin tyynemmäksi ja enemmän läsnä olevaksi. Tämä on hyvä analyysi, koska juuri tältä minusta tuntuu. Toinen selkeä muutos on se, että elämä on täydempää kuin ennen. Aikaisempi elämäni vaikutti täydeltä, mutta oli itseasiassa sisällöltään paljon tyhjempää kuin nyt. Kiire, paine ja stressi täyttivät kaikki vapaat kolot elämästäni.

Stressin kanssa selviäminen oli myös eräänlaista suorittamista ja suoriutumista. Ajattelin, että jossain tulevaisuudessa siintää joku maali, johon tähtään. En vain osannut nimetä sitä maalia. Kun joku ystävistä kysyi, että kauanko meinaan vielä jaksaa tätä tahtia, vastasin, että niin kauan kuin tarvitsee. Nyt tuo lause tuntuu kaukaiselta. Hetken olisin voinut vielä jaksaakin, mutta se millainen ihminen olin tuon jatkuvan jaksamisen takia, ei ollut reilua Antille eikä etenkään minulle itselleni. Oli melko valaisevaa tajuta, että ei ole mitään maalia, johon tähdätä vaan toistan samanlaista kuviota kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Valaisevaa oli myös ymmärtää, että sinkoilu pää kolmantena jalkana ei johda mihinkään parempaan. Ei parempaan fiilikseen, ei parempaan onneen eikä varsinkaan parempaan elämään.

Tämä nykyinen yhdestä päätyöstä ja sivutoimisesta tanssivalmennuksesta tuleva stressi ei ole missään mittakaavassa kokemani aikaisemman stressin kanssa. Tämä on juurikin sitä hyvää stressiä (silloin kun sitä ylipäätään on), joka potkii pyllylle ja tuo elämään positiivisen haasteen. Tämän stressin kanssa pystyn hyvin heittäytymään sohvalle tuntikausiksi ajattelematta mitään ja tekemään sen vielä seitsemän päivää viikossa hyvällä omalla tunnolla jos siltä tuntuu. Mikään tekemätön työ ei hakkaa takaraivossani tekemättömyyttään. Uusi elämä ilman stressiä on vapauttavaa ja merkillisen paljon energiaa antavaa. Ennen kaikkea elämä on tällä hetkellä laadullisesti täydempää kuin koskaan aikaisemmin.

Kuva: Iida Liimatainen