En ole tämän elämän aikana juurikaan ajatellut onnellisuutta ja sitä, mitä se minulle merkitsee. Käsite onnelllisuus iski tajuntaani vasta kun tajusin olevani onnellinen; ymmärsin 37-vuotiaana mitä onnellisuus on omalla kohdallani. Jos joku olisi kysynyt ennen tätä, olenko onnellinen, olisin todennäköisesti vastannut kyllä, ymmärtämättä mitä edes vastasin. Onnellisuus on valtavan henkilökohtainen olotila ja siksi sen rakennusaineet ovat myös henkilökohtaisia. En voi sanoa, että olisin elämässäni ollut ennen tätä oivallusta jotenkin onneton, mutta ei minulla myöskään ollut aikaa miettiä, mitä onnellisuus on. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, minun onnellisuuteni lähti oman itsen äärelle pysähtymisestä. Ikinä aikaisemmin minulla ei ollut aikaa sitä tehdä eikä myöskään tarvetta. Nurkkaan ahdistettuna jouduin ottamaan mittaa itsestäni sellaisella mittasuhteella, jonka edessä en ole ollut koskaan aikaisemmin.

Nurkassa ollessani minulla oli aikaa pohtia asioita niin monesta näkökulmasta, että ajatukset alkoivat selkiytyä ja se minun elämäni oleellisin alkoi nousta esiin. Kysyin itseltäni lukemattomia kertoja, mikä on minulle tässä elämässä tärkeintä ja sen jälkeen kysyin, mikä on minulle tässä elämässä toiseksi tärkeintä. Tämän jälkeen kysyin vielä, mikä on minulle tässä elämässä kolmanneksi tärkeintä. Näiden kysymysten jälkeen kysyin, näkyvätkö nämä kolme tärkeintä arvoa omassa elämässäni juuri nyt ja jos eivät näy, miten minun pitää elämääni muuttaa? Ette arvaakaan miten helpottavaa oli tajuta, että ne kaikki tarvittavat elämänmuutokset ovat minun vallassani ja pystyn itse omalla toiminnallani muuttamaan elämääni arvojeni suuntaisesti. Kuulostaa hirveän yksinkertaiselta, mutta tosiasiassa kauhean kaukaiselta jos on vuositolkulla elänyt sokeana omille arvoilleen ja luullut, että näin tämän kuuluu mennä. Tämän ymmärtäminen on tähänastisen elämäni paras oivallus, helposti.

Kun ihmisiltä kysytään, mikä on tärkeintä elämässä, yleisimmät vastaukset ovat terveys ja perhe, joko tässä järjestyksessä tai päinvastaisessa. Näin minäkin todennäköisesti vastasin. Seuraava relevantti kysymys on, miten nämä tärkeimmät asiat, perhe ja terveys, näkyvät elämässäni? Tähän en olisi aikaisemmin voinut vastata muuten kuin luetella kaikki kehon osat, jotka prakaavat ja kertoa ne kaksi iltaa viikosta kun olen kotona perheeni kanssa. Nyt katselen tuota elämänvaihetta silmiäni pyöritellen ja miettien, että miksi kukaan haluaa elää niin kuin itse lähes kymmenen vuotta elin. Elämääni taaksepäin katsoessa herää väkisinkin kysymyksiä, kuten mihin minulla oli niin hirveä kiire tai miksi edellisen saavutuksen jälkeen piti saavuttaa jotain isompaa? Jotenkin mieleni oli fiksoitunut ajatukseen, että oma onnellisuuteni on kiinni siitä isommasta ja suuremmasta saavutuksesta, vaikka tosiasiassa en olisi voinut enempää väärässä olla.

Mitä minun onnellisuuteeni sitten tarvitaan? Jos se pitäisi kiteyttää yhteen sanaan niin vastaisin, että aikaa. Aikaa itselle, aikaa perheelle, aikaa ajatuksille, aikaa kodille ja aikaa mennä riittävän kauas, jotta voi nähdä lähelle. Aikaa tutustua siihen 37-vuotiaaseen Annaan, joka on kahdessakymmenessä vuodessa kasvanut melko toisenlaiseksi ihmiseksi. Vielä muutama vuosi sitten nauroin yhdelle rentoutusharjoitukselle, jonka tarkoituksena on tuijottaa valkoista lakanaa ja antaa mielen tyhjentyä täysin. En vain yksinkertaisesti pystynyt tyhjentämään mieltäni niin, että en olisi ajatellut mitään, ja olin sitä mieltä, että se ei ole edes mahdollista. Jälleen kerran olin väärässä.

Onnellisuus ei todellakaan ole määränpää, vaan tapa elää ❤

Kuva: Iida Liimatainen