Olen ollut ”jouluihminen” niin kauan kuin muistan. Alle kouluikäisenä lauloin joululauluja juhannuksena, ala-asteikäisenä laitoin jouluvalot omaan huoneeseeni viimeistään lokakuussa ja yläasteella laitoin laskurin paperiseen kalenteriini; en suinkaan jouluaattoon, vaan lokakuun alkuun, jolloin joulun odotus itselläni alkoi. Rakkauttani jouluun en ole tietääkseni perinyt keneltäkään. Äitini inhoaa talvea ja joulua enkä tiedä sukulaisistani ketään, joka olisi kaltaiseni jouluihminen.

Olen vuosien saatossa löytänyt monta kaltaistani, mutta vielä enemmän niitä, jotka eivät ymmärrä rakkauttani jouluun. Olen tätä olotilaa monesti yrittänyt selventää, mutta en ehkä ole osannut sitä hyvin avata. Minulle joulu tarkoittaa rauhaa ja kiireettömyyttä, ja kotona oloa. Se tarkoittaa antamista niin lahjojen kuin ajankin muodossa, ja se tarkoittaa hyvää ruokaa kiireettömässä ympäristössä. Jouluun liittyy kynttilät ja jouluinen koti, jossa pimeyden keskellä on ihana olla. Minulla on ollut valkoisia sisustusvaloja, tai kaamosvaloja, millä nimellä niitä haluaakaan kutsua, jo lähes kymmenen vuotta sisustuksessa vuoden ympäri. Jouluvaloilla ymmärrän jotenkin kategorisesti vain jouluun yhdistettäviä valoja kuten punaisia ja vihreitä. Ja kuitenkin nämäkin saattavat olla sellaisia, joita joku voi ajatella pitävänsä esillä vuoden ympäri. Kummankin idea lienee sama; valoa ja tunnelmaa pimeyden keskelle.

Joulun odotus alkaa viimeistään lokakuun alussa, nykyään jo jopa vähän aikaisemmin. Tämä siitä syystä, että kyseessä on itselleni vuoden ehdottomasti paras aika enkä halua typistää sen viettoa ja fiilistä kolmeen päivään, viikkoon tai edes kuukauteen. Joulun tunnelmaan on ihana käpertyä jo loka-marraskuussa syksyn ollessa pimeimmillään. Joulu on minulle valo pimeän syksyn keskellä.

Jolufiilistelyyn kuuluu tietenkin joululaulut. Minut hyvin tuntevat tietävät, että Celine Dionin joululevy on joululaulujen aatelia. Tästä levystä ”so this is Christmas” lause on saanut alkunsa. Viime syksynä löysin fiilistelyyn myös piparkakkutalot ja ylipäätään piparkakkujen leipomisen. Tein elämäni ensimmäiset piparkakkutalot viime vuonna ollessani hoitovapaalla, ja tuo kokeilu jatkuu myös tänä vuonna. En ole mikään leipuri-ihme enkä koe keittiötä omaksi osaamisalueekseni, mutta joulufiilis, jonka piparkakuista saa, on aivan mahtava.

Rakastan myös lahjojen antamista etenkin silloin kun tiedän, että lahja on toivottu. Olen jo neljänä jouluna peräkkäin antanut lahjoja Jouluapua sivuston kautta perheille, joilla ei ole itsellä mahdollisuutta joulua perheilleen järjestää. Vien lahjat itse perille ja näen konkreettisesti ihmiset, joille jouluiloa vien. Tässä on kyse samasta, minkä ymmärsin Nepalin vaellusreissulla; kasvokkain tapahtuva auttaminen on eri asia kuin kuukausilahjoitus tililtä. Kasvot muistaa aina.

Muutto omaan unelmien puutaloon ja tyttäreni Tilda ovat tehneet minusta vielä ehkä pykälän enemmän jouluihmisen, koska nyt saan vihdoin järjestää joulun Taimilaan isolle porukalle kun kaikki lähimmät kokoontuvat meille jouluna. Kaikki lähimmät paitsi pikkuveli, joka viettää joulun Belgiassa lentopallovelvollisuuksia hoitaen, mitä en ehkä kestä. Aikaisemmat joulut meillä on Antin kanssa menneet lähinnä autossa istuessa ja paikasta A paikkaan B reissatessa. Olen vuosia haaveillut ”pyjamajoulusta”, jolloin voi neljä päivää viettää juuri niissä vaatteissa kuin haluaa eikä tarvitse poistua ulko-ovesta jos ei siltä tunnu. Ja nyt se joulu on vihdoin täällä. Taimilan ensimmäinen joulu ❤