Lapsesta asti minäkuvani ja itsetuntoni on rakentunut oman kehoni varaan. Olen ollut taitava liikkuja, jolle lähes laji kuin laji on ollut helppoa ja luontaista. En ole koskaan joutunut pettymään kehooni siitä huolimatta, että selkäni olen hajottanut jo parikymppisenä, ja lonkkakin on nuorena aikuisena leikattu. Nämä ongelmakohdat olen pystynyt aina jotenkin kompensoimaan. Oma keho on ollut väylä toteuttaa itseäni ja se on myös synnyttänyt kriittisyyden, joka on kulkenut mukanani koko elämäni johtuen paljolti baletti- ja tanssitaustastani. Kun riittävän kauan tuijottaa itseään peilistä vähissä vaatteissa, väkisinkin ajatusmaailma alkaa pyörimään oman kehon ulkomuodon ympärillä. Rakkauteni syömiseen on onneksi pitänyt minut aina terveellisellä tiellä siitä huolimatta, että olen ollut ankara omaa kehoani kohtaan.

Tuo ankara itsekriittisyys kehon ulkomuotoa kohtaan loppui kuitenkin yhdessä yössä syyskuussa 2015. En avaa tässä tyttäreni syntymää sen enempää, koska siitä on olemassa oma tekstinsä. Synnytyksen seurauksena elin kaksi kuukautta paksusuoliavanteen kanssa ja se muutti ajattelumaailmani omasta kehostani pysyvästi. Ensimmäisen puoli vuotta olin hukassa oman, vieraan kehoni kanssa enkä ymmärtänyt miksi mikään ei tuntunut enää samalta. Liikunnan harrastaminen, tanssiminen tai ylipäätään kehossa oleminen ei ollut enää lähimainkaan samanlaista. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin, että oman identiteettini pohja; oma kehoni, oli rikottu avanteen seurauksena.

Avanteessa on kyse paljon isommasta asiasta kuin vain siitä kliinisestä tosiasiasta, että uloste tulee vatsan päällä olevaan pussiin. Keho on kykenemätön selviytymään siitä normaalista elintoiminnosta, joka pitää kehomme toimintakykyisenä. Ulostamisesta tulee avanteen myötä, ainakin aluksi, elämää hallitseva tekijä kun syöminen pitää ajoittaa sen mukaan, milloin ja missä pussi on mahdollista tyhjentää. Uloste, joka normaali elintoiminnoilla voidaan hävittää yhdellä napin painalluksella siirtyy vatsan päällä olevaksi näkyväksi asiaksi, jonka käsittelystä vastaan päivittäin minä itse. Lisäksi ensimmäisiin viikkoihin liittyy helvetillinen kipu itse avanteessa ja koko vatsassa, mikä tulee aaltomaisina vääntöinä ja saa käpertymään kaksinkerroin.

Opin elämään avanteen kanssa, koska minun oli pakko. Odotin kuitenkin avanteen purkuleikkausta kuin kuuta nousevaa. Synnytyslaitoksella minulle kerrottiin, että avanne on minulla maksimissaan kaksi kuukautta ja tuohon olin mieleni ohjelmoinut. Aikataulu onneksi piti, koska olin laskenut purkuleikkauksen varaan sen, että kehoni palautuu ja ennen kaikkea minä palaudun ennalleni. Mutta korjausleikkaus ei muuttanutkaan mitään muuta kuin sen, että uloste ohjautui ulos taas normaalia reittiään. Minuuteni oli pysyvästi muuttunut avanteen seurauksena. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: päivittää arvomaailmani ja käsitykseni itsestäni vastaamaan todellisuutta tai musertua yhdessä entisen minäni kanssa.

Valitsin ensimmäisen. Käytän verbiä valita, koska siitä tässä puhtaasti oli kyse. Seisoin vessassa puhdistamassa leikkaushaavaa avanteen purun jälkeen ja katsoin itseäni peiliin. Peilistä katsoi ihminen, jonka elämän arvoja ja elämän tavoitteita minä en enää tunnistanut, ja tuossa hetkessä tein päätöksen, että arvomaailmani oli muututtava ja entisestä oli päästettävä irti. Oivallus oli pitkän taistelun tulos, mutta siitä lähti purkautumaan vyyhti, joka johti arvomaailmani totaaliseen muuttumiseen. Isoin muutos itselleni oli se, että kehoni ulkomuoto ei enää ollut osa arvomaailmaani.

Arvomaailmani muutos oli suora seuraus identiteettini uudelleen rakentamisesta. Ymmärsin, että kehon ulkoiset ominaisuudet ovat täysin epäolennaisia silloin jos kehon toiminnallisuus on vaurioitunut. Ja nyt puhun siis vain omasta puolestani. Minulle kehotyytyväisyys ei ole synonyymi sille, että olen tyytyväinen kehoni ulkomuotoon. Kehotyytyväisyys liittyy minulla kehopystyvyyteen, siihen, että kehoni ei jätä minua pulaan missään tilanteessa. En arvosta enää ulkonäköä vaan sitä pystyvyyttä ja pätevyyttä, jota kehossani päivittäin koen. Minä en henkilökohtaisesti enää rakenna tyytyväisyyttä itseeni ja elämääni oman ulkomuotoni ja -näköni kautta. Minulle oman kehon ulkonäköön keskittyminen ja sen varaan arvomaailman rakentaminen on joltakin paljon suuremmalta ja merkityksellisemmältä pois.

Kuva: Iida Liimatainen