Kirjoitin edellisessä blogipostauksessa lasten liikuntaharrastuksista löyhästi kustannusten ja enemmän laadun näkökulmasta. Nyt jatkan vielä samasta aiheesta, mutta eri näkökulmasta. Viime viikolla törmäsin Facebookissa Kodin Kuvalehden artikkeliin, jossa Jari Sinkkonen kertoo olevansa sitä mieltä, että lapsen ei tarvitse harrastaa mitään. Sinkkonen ottaa kantaa monisyiseen ilmiöön, jota voisi lähestyä todella monesta eri näkökulmasta. Itse luin artikkelin liikuntakasvattajan saappaissa ja siitä kulmasta käsin en voi olla Sinkkosen kanssa samaa mieltä. Mainittakoon, että tämä on ensimmäinen kerta kun olen Sinkkosen kanssa eri mieltä.

Sinkkosen näkemys: ”vaikka lapsi ei harrastaisi mitään, hänellä on suuri riski kasvaa ihan normaaliksi” on jo lähtökohtaisesti ongelmallinen, koska normaalia ei määritellä millään tavalla. Näin Sinkkosen ihan perimmäiseen ajatuksenkulkuun on vaikea päästä käsiksi. Hänen argumenttinsa ydin on kuitenkin, että lapsen ei tarvitse harrastaa mitään selvitäkseen tässä elämässä eteenpäin. Ymmärrän, että hänen pointtinsa on enemmän vastalause sellaiseen lasten harrastamiseen, jossa harjoituksia on joka päivä vähintään kahdet ja vapaa-aika täyttyy kiireisestä harrastamisesta. Tämän näkökulman ymmärrän ja tästä olen samoilla linjoilla. On kuitenkin melko harkitsematonta argumentoida ääripään harrastamista toisella ääripäällä, jossa harrastamiselle ei anneta mitään arvoa.

Syitä siihen, miksi lapsen pitäisi harrastaa on kymmeniä, mutta aloitetaan itselleni helpoimmasta eli liikuntaharrastuksen tärkeydestä. Liikuntakasvattajan näkökulmasta katsottuna Sinkkosen argumentti näyttäytyy vaarallisena. Meidän kansanterveytemme ei ole hirvittävän mairittelevalla mallilla eikä sen ennusteetkaan anna toivoa paremmasta. Muutaman viimeisen vuosikymmenen kuluessa lasten ja nuorten ylipaino on yleistynyt. Yli 12-vuotiaista lapsista joka neljäs poika ja joka viides tyttö on ylipainoinen. Lihavuudessa Suomen pojat pitävät kärkipaikkaa Euroopassa, uutisoi Helsingin Sanomat tänä syksynä. Keskivertokokoisessa luokassa nämä tilastot tarkoittavat viittä ylipainoista oppilasta. Se on paljon.

Liikunnallisuus opitaan jo lapsena. Toisin sanoen kasvatus liikuntaan ja liikunnan avulla on merkityksellistä liikunnallisuuden toteutumisen kannalta. Koululiikunta ei suinkaan pysty vastaamaan tähän tarpeeseen yksin kahdella tai kolmella vuosiviikkotunnilla. Parhaimmillaan liikuntaan kasvattavat myös lapsen omat vanhemmat. Sanomattakin on selvää, että näin ei tapahdu riittävällä volyymilla ja esimerkiksi Opetusministeriön kärkihanke, Liikkuva koulu, on vastaus tähän tarpeeseen. Lapset ja nuoret liikkuvat liian vähän ja näin ollen he myös harrastavat liikuntaa liian vähän. Säännöllinen liikunta pitäisi olla meille jokaiselle itsestäänselvyys mikäli terve, toimintakykyinen ja mielekäs loppuelämä kiinnostaa.

Mielekäs elämä pitää sisällään myös toisen ihmisen perustarpeen: ihmisellä on luontainen tarve kuulua ryhmään. Ryhmä tai yhteisö voi jollekin lapselle ja nuorelle ihannetilanteessa olla oma perhe tai koululuokka. Nämä yhteisöt eivät kuitenkaan enää tarjoa yhteisöllisyyden kokemuksia siinä mittakaavassa kuin mihin niillä olisi edellytyksiä. Harrastuksen sisältä löytyvät kaverit ja ystävät ovat usein samanhenkisiä, koska kaikilla on yhteinen kiinnostuksen kohde. Heidän kanssaan on helppo muodostaa yhteisö, johon on merkityksellistä kuulua. Parhaimmillaan harrastus luo yhteenkuuluvuuden tunteita sekä opettaa lapselle itsetuntemusta. Mielekäs harrastaminen myös vahvistaa itsetuntoa onnistumisten ja pätevyyden kokemusten kautta. Vapaa-ajan harrastuksissa on mahdollisuus keskittyä niihin asioihin, jotka ovat itselle mielekkäitä ja jotka tuottavat mielihyvää. Lisäksi siellä on mahdollisuus oppia uutta itseään motivoivista asioista. Uuden oppiminen ja erityisesti uusien taitojen oppiminen on meille kaikille tärkeää, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Oppiminen tuottaa onnistumisen ja pätevyyden kokemuksia, jotka ovat tärkeitä meidän itsetuntomme kehittymisen kannalta.

Pätevyyden kokemusten lisäksi harrastukset ovat hyvä lisäelinpiiri koulun ohessa. Harrastuksissa voi opetella voittamista ja häviämistä, toisten huomioon ottamista, ongelmatilanteiden ratkaisua, vastuuta ja ryhmässä toimimista. Ihan niitä samoja taitoja, joita tarvitaan aikuisenakin niin työelämässä kuin elämässä ylipäätään. Sosiaalisten taitojen kehittymisen kannalta on merkityksellistä, osaako lapsi toimia ryhmän jäsenenä ja sietääkö hän pettymyksen sekä häviämisen tunnetta.

Näiden kaikkien syiden lisäksi yksi hyvin tärkeä näkökulma lasten harrastamiseen kannustamiseen on kasvatusvastuu. On pelkästään lapsen etu, että hänellä on omien vanhempien ja koulun opettajien lisäksi vastuullisia aikuisia valmentamassa, ohjaamassa ja opettamassa myös vapaa-ajan harrastuksissa. Lisäksi harrastukseen käytetty aika voi olla merkittävä tekijä murrosikäisen nuoren elämässä. Näen työssäni paljon niitä nuoria, jotka harrastus on pelastanut monelta pahalta silloin kun iltojen vapaa-aika on käytetty harrastuksiin eikä kaduilla tai ostoskeskuksissa norkoilemiseen.

Olen monen lähipiirini vanhemman kuullut sanovan ääneen lauseen: ”vähintään yksi harrastus pitää lapsella olla” ja yhdyn tähän täysin. Vapaa-ajan harrastuksella, oli se sitten vanhempien kanssa laskettelua, ohjattua kuvataidekerhoa tai joukkuepeliä, voi olla iso merkitys lapsen ja nuoren itsetuntemuksen, itsetunnon ja sosiaalisten taitojen kehittymiselle. Harrastukset mahdollistavat lapsen osaamisen ja lahjakkuuden kanavoimisen häntä kiinnostaviin asioihin. Siksi ei suinkaan ole yhdentekevää miten lapsi vapaa-aikansa käyttää ja minkälaisen mallin me vanhemmat kotona annamme.