Satuin tässä taannoin mukaan pöytäkeskusteluun, jossa pohdittiin lasten harrastusten kustannuksia. Pöydässä oli yleisurheilua, palloilua ja kuvataiteilua harrastavien vanhempia. Yleisin ihmetyksen aihe oli todella erilaiset kustannukset eri harrastusten välillä sekä myös ohjaamisen/opettamisen/valmentamisen vaihteleva taso. Keskustelussa päästiin siis heti asian ytimeen; rahaan. Se mikä näyttäytyy maksaville vanhemmille ”vain” lukukausi- tai vuosimaksuna, kätkee sisäänsä melkoisen ison kulurakenteen, joka harrastajilta kerätyillä maksuilla pitää pystyä kattamaan. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa aika pitkänkin tekstin, mutta ei avata sitä ovea koko laajuudessaan nyt vaan raotetaan sitä vähän, ja jatketaan matkaa kiinnostavampaan ytimeen.

Riippuen mikä taho järjestää lapsen harrastuksen, voi kulurakenne muodostua hyvinkin erilaiseksi. Oleellisin ero on harrastustoimintaa tarjoavan yrityksen yritysmuoto. Kulurakenteen kannalta on täysin eri asia tarjoaako palvelua esimerkiksi urheiluseura, yhdistys, toiminimi vai osakeyhtiö. Valtio ja kunnat tarjoavat tukeaan ensimmäisenä mainituille, kaksi jälkimmäistä tulevat toimeen omillaan. Iso ero on myös siinä maksaako yritys tarjoamastaan harrastustoiminnastaan arvonlisäveroa vai ei. Osakeyhtiö on arvonlisäverovelvollinen ja toiminimi tietyn summan (n. 8000€) ylittyessä tilikauden aikana. Sen sijaan urheiluseura ja yhdistys eivät ole arvonlisäverovelvollisia tarjoamastaan harrastustoiminnasta. Tiedän, että arvonlisävero sanana aiheuttaa jo paiseita, mutta kyseessä on siis simppelisti sanottuna valtiolle maksettava vero, joka sisältyy palvelun hintaan.

Tämän käytännön takana on Suomen valtion näkemys yritysverotuksesta, jossa yhdistykset ja seurat nähdään voittoa tavoittelemattomina hyväntekijöinä ja osakeyhtiöt ja toiminimet rahanhimoisina riistäjinä. Suomessa ei ole tähän päivään mennessä vielä ollut sallittua rikastua omalla työllään eikä tähän ole tulossa muutosta ihan hetkeen. Harrastustoiminnan kohdalla kaikkien yritysmuotojen tavoite lienee kuitenkin sama: pyörittää toimintaa niin, että rahat riittävät kattamaan kulut ja mielellään saisi toki jäädä vähän sukan varteenkin, jotta toimintaa pystyy kehittämään ja jotta sen jatkaminen on järkevää.

Kulujen kattamisesta päästään pöytäkeskustelumme oleellisimpaan osaan: miten lasten liikuntaharrastusten ohjaajien/opettajien/valmentajien taso on niin vaihteleva eri harrastusten välillä. Syitä on varmasti monia riippuen lajista ja harrastustoimintaa järjestävästä tahosta, mutta se merkittävin vedenjakaja on jälleen kerran raha, joka määrää, kuinka paljon seuralla/yhdistyksella/yrityksellä on varaa maksaa palkkaa ohjaajilleen ja valmentajilleen. Tässä kohtaa haluan todeta, vaikkakin vähän karrikoiden, että pitäisi olla itsestään selvää, että jos koko vuoden harrastus maksaa alle 100€, harrastukselta ei voi odottaa ammattitaitoa ja osaamista.

Lasten ryhmät ovat jostain syystä monessa lajissa valikoituneet, osin varmasti olosuhteiden pakosta, sellaisiksi, joita voi ohjata kuka tahansa. Useimmiten lapsilla ja ylipäätään alkeisryhmillä on kokemattomimmat ja nuorimmat ohjaajat/opettajat, vaikka itseasiassa mitä nuorempi lapsi, sen osaavampi pitäisi olla häntä ohjaavan opettajan tai valmentajan. Ja nyt en halua dissata nuoria ohjaajan ja valmentajan alkuja. Heissäkin on paljon helmiä ja luontaisia kykyjä, tämän olen myös itse nähnyt. Olen nähnyt myös sen toisen puolen. Vastuu muutoksesta ei ole näillä nuorilla innokkailla ohjaajan ja valmentajan aluilla vaan heitä palkkaavilla yrityksillä ja seuroilla.

Lasten liikuttamiseen liittyy pedagoginen, mutta myös fysiologinen vastuu. Ei ole ihan yhdentekevää, missä iässä opetellaan mitäkin ja minkälaisella pedagogisella otteella lasta ohjataan. Lapsen motorinen kehitys etenee vaiheittain, joissa oleellista on huomioida lapsen kulloinenkin kehityksen taso. Motoriseen kehitykseen liittyy isolta osin hermoston kehittyminen ja geneettinen perimä. Kaikki lapset eivät siis suinkaan ole samassa vaiheessa samaan aikaan. Tämän huomioimiseen tarvitaan ammattitaitoa, jotta lapsi saa yksilöllistä ohjausta ja opetusta. Taitava ohjaaja ja opettaja on myös se, joka saa heikoimmat harrastajat oppimaan, innostumaan ja jäämään harrastuksen pariin, sen sijaan, että he kyllästyttyään omaan huonouteensa lopettavat. Todellisuudessa kyse on useimmiten heidän ohjaajansa huonoudesta, ei heidän omastaan.

Lasten harrastaminen puhuttaa tasaisin väliajoin, yleensä siitä näkökulmasta, että Suomen urheilun taso on monessa lajissa laskenut viimeisten vuosikymmenten saatossa ja junioritoiminnalle pitäisi tehdä jotain. Itse en niinkään katso tätä asiaa tästä vinkkelistä vaan lähinnä entisen harrastustoiminnan tarjoajan näkökulmasta ja tulevan harrastavan lapsen vanhempana. Yksinkertainen fakta on se, että mikäli harrastustoiminta rakentuu ohjaamisen, opettamisen tai valmentamisen varaan, joku saa siitä aina palkkaa (pois lukien ne kultaakin kalliimmat, ilmaiseksi valmentavat ammattitaitoiset vanhemmat) ja ammattitaito maksaa.

Meidän vanhempien pitää olla valmiita maksamaan harrastuksesta enemmän jos haluamme laatua opetukseen ja ohjaukseen. Minulle henkilökohtaisesti ei ole yhdentekevää kuka minun lastani liikuttaa ja siksi minulle ei myöskään ole yhdentekevää, mitä lapseni alkaa harrastamaan. Halvalla saa hyvää äärimmäisen harvoin eikä lasten harrastamisen kustannukset tee tässä poikkeusta. Kokemus, koulutus, ammattitaito ja osaaminen maksavat.

Kuvat: Pixabay