Kun odotin Tildaa, moni ystäväni totesi vatsassani olevan varmasti tuleva tanssija. Oma toiveeni taas oli, että siellä olisi liikunnallisuuden geeneissään perinyt lapsi, jolla olisi halu oppia erilaisia tapoja liikkua. Yksi pahimmista peloistani oli, että lapseni haluaa alkaa harrastamaan tanssia. Tämä on paljon sanottu entiseltä tanssikoulun rehtorilta ja edelleen tanssia opettavalta opettajalta. Tosiasia on, että kipuilen suunnattomasti koko tanssiharrastuksen kanssa, koska kolmevuotias tyttäreni todellakin rakastaa musiikkia ja musiikin tahdissa liikkumista. Tämä ei sinällään ole ihme, koska hän tanssi minun kanssani yhdeksän kuukautta.
Tässä tilanteessa tieto todellakin lisää tuskaa. Niin kuin aikaisemmin olen blogissa kirjoittanut, tuhannet tunnit peilin edessä vähissä vaatteissa, ei ole tervettä kenellekään. Esteettisissä lajeissa ulkonäkö ja keho on liian suuressa roolissa. Kun tähän yhdistää kasvavan ja kehittyvän nuoren, lopputulos saattaa olla peruuttamaton. Vanhempana kannan valtavan vastuun siitä, millaisen harrastuksen pariin lapseni ohjaan ja ennen kaikkea, mihin pisteeseen asti lapsen harrastus on kiinni hänen omasta kiinnostuksestaan jos puntarissa on terve kehokokemus?
Selvääkin selvempää Tildan tilanteessa on se, että hän nauttii liikkeestä, musiikista ja tanssista. Kerran viikossa Tilda käy lastentanssitunnilla ja siitä tunnista puhutaan koko viikko. Aina kun äiti vain ehtii, kotona tanssitaan yhdessä. Tildan ollessa vauva, ajattelin, että ohjaan hänet yleisurheilun ja jonkin palloilulajin pariin, ja pidän hänet kaukana tanssista. No, ainakin tässä olen jo epäonnistunut, koska Tildan halu liikkua musiikin tahtiin on ollut niin palava, että olisi tuntunut raadolliselta se häneltä evätä. Yleisurheilun ja palloilun pariin aion häntä vielä varmasti lempeästi ohjata, koska toivon, että mikäli (ja kun) Tildan sydän sykkii tanssille, hän saisi jonkin vähemmän ulkonäkökeskeisen harrastuksen tanssin tueksi, jotta kehon ulkomuoto ja estetiikka ei saa liian suurta roolia. Hyvä tuki olisi palloilun ja joukkuelajien parissa, jossa on epäoleellista miltä kentällä näytän. Oleellisempaa on se, mitä olen kentällä pystynyt yhdessä koko joukkueen kanssa tekemään ja saavuttamaan.
Mitä sitten tanssissa pelkään? Monia asioita. Peiliä ja sen edessä vietettyjä treenitunteja, oman kehon vertaamista toisten ulkomuotoon, liiallista itsekriittisyyttä, epäinhimillistä opettajaa, joka ei ymmärrä tanssimaailman raadollisuutta ja ennen kaikkea syömisen ja koko elämän häiriintymistä oman ulkomuodon takia. Tässä muutama peloistani. Myönteinen kehokokemus minkä tahansa ikäisenä, missä tahansa elämänvaiheessa, on ihmiselle voimavara, jota jokainen tarvitsee. Usko itseen ja luottamus siihen, että minä riitän juuri tällaisena kuin olen, on se, mitä toivon kaikkien harrastusten ja erityisesti liikuntaharrastusten välittävän lapsille ja nuorille. Kehokokemus ei ole pysyvä olotila vaan se muokkautuu elämäntilanteiden mukana. Pohja terveelle kehokokemukselle rakennetaan kuitenkin vain kerran.
taimilan liikuntatohtori 
Moi Anna!
Musta olisi mielenkiintoista kuulla lisää sun kokemuksista ja ajatuksista liittyen tanssiin, tanssijoihin ja kehonkuvaan. Kumpuaako huonot kokemuksesi omista (nuoruuden) kokemuksista ja/tai miten olet kohdannut ilmiön tanssinopettajana? Entä oletko rehtorina opastanut opettajia opettamaan kehonkuvasta vai tapahtuuko tällaista? Onko somen ja muun visuaalisuuden (jatkuvat kuvat ja videot) lisääntyminen muuttanut ilmiötä tanssiskenessä?
Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät keinot positiivisen kehonkuvan saamiseen tai siihen kasvattamiseen? Muut kuin palloilu- ja joukkuelajien pariin ohjaaminen?
Näitä olen paljon pohtinut pikkutyttöjen äitinä.
TykkääLiked by 1 henkilö
Heippa Maija!
Voi miten tärkeitä kysymyksiä osaatkaan kysyä!
Mun kokemukset pohjaavat sekä lapsuuteen ja nuoruuteen kun olen itse seissyt oppilaana peilin edessä tanssitunnilla sekä kokemuksiini tanssinopettajana. Ilmiö on hirvittävän monisyinen eikä siihen ole olemassa varmastikaan yhtä ja samaa oikeaa reittiä, mutta oman kokemukseni mukaan lajit, joissa ulkonäkö ja liikkeiden esteettisyys ovat keskiössä, sisältävät selkeästi korkeamman riskin vääristyneen kehonkuvan muodostumiselle. Usein esteettisiin lajeihin vielä ajautuvat lapset ja nuoret, joille suorittaminen syystä tai toisesta tuottaa mielihyvää tai se on tapa tulla kuulluksi ja nähdyksi. Suorittajaluonne ja ulkonäkökeskeisyys eivät ole hyvä yhdistelmä.
Mikä minut itseni on pelastanut totaalisen vääristyneeltä kehonkuvalta (käytän siksi sanaa totaalisen, että oma kehonkuvani on myös ollut jossain vaiheessa vääristynyt kun olen esimerkiksi pitänyt vyötäröäni liian rasvapitoisena)? Varmasti yksi tekijä on ollut toki sellaisen joukkuelajin harrastaminen tanssin ohella, jossa estetiikka ei ole näytellyt mitään osaa sekä pohjaton itsetuntoni, jonka olen kotoa saanut. Se, miten itsetuntoni on muodostunut liittyy osaksi myös fyysiseen pystyvyyteeni. Olen ollut fyysisesti vahva pienestä asti ja olen ollut liikunnallisesti taitava. Kokemukseni omasta pätevyydestä ja pystyvyydestä on ollut tärkeä tekijä hyvän itsetuntoni taustalla.
Ylipäätään terveen itsetuntemuksen ja hyvän itsetunnon kulmakiviä on tietenkin se, että lapsi kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. Ilman mitään suoritusta. Ilman hyviä koenumeroita, ilman hyvää ja kilttiä käytöstä, ilman mitään sellaista, jonka eteen lapsen pitäisi nähdä vaivaa. Kokemus siitä, että hän kelpaa ja on ihana omana itsenään on tärkeä. Some on muuttanut valtavasti niin tanssiskeneä kuin ylipäätään kaikkien ihmisten elämää. Ulkonäöstä ja omasta elämästä on tullut elämän keskipiste ja erityisesti siitä, miltä se ulospäin näyttää. Somen kautta on helppo suorittaa omaa elämäänsä ja luoda siitä haluamansa kuva. Tämä luo varsinkin nuorille, jotka eivät pysty somea kriittisesti vielä tarkastelemaan, valtavasti paineita siitä, että millainen minun ja elämäni pitäisi olla, jotta saisin ihailua ja tykkäyksiä osakseni. Juuri tästä syystä kokemus siitä, että riitän ja olen ihana omana itsenäni, on lapsuudessa valtavan tärkeää. Jotta niitä tykkäyksiä ei tarvitse somesta hakea liian vähäpukeisilla ja ylipäätään liian seksuaalisilla kuvilla.
Olen ollut vasta niin vähän aikaa rehtorina, että en ole vielä ehtinyt miettiä edes asiaa noin pitkälle, mutta kysymyksesi on hirvittävän tärkeä ja ajankohtainen. Kaikkien lasten ja nuorten kanssa työskentelevien pitäisi olla kartalla siitä, mitä kehollisuus ja kehon kuva ylipäätään tarkoittaa. Erityisesti liikunnanopettajat ovat tässä tietenkin paljon vartijoita, koska kyseessä on oppiaine, jossa keho on keskiössä. Liikunnanopettajien ja tanssinopettajien ikävä ero on se, että liikunnanopettajana ei voi nykypäivänä enää toimia epäpätevä henkilö kun taas tanssinopettajana voi toimia kuka tahansa, jolla ei välttämättä ole mitään pedagogista koulutusta. Useimmat tanssinopettajat ovatkin itse tanssijoita ja tanssin harrastajia, jotka jossain vaiheessa päätyvät opettamaan, yleensä kovin nuorena. Lasten ja nuorten kannalta tämä on erittäin valitettavaa, koska tanssinopettajalla ei ole välttämättä mitään käsitystä miten paljosta hän nuorten kehon kuvan muodostumisessa on vastuussa.
Pahoittelut rönsyilevästä vastauksestani. Toivottavasti sait ytimestä kiinni 🙂
TykkääTykkää
Onneksi on olemassa tanssimuotoja ja -tyylejä, joissa kehonkuva ei ole keskiössä. Oma tanssitaustani on laajahko koostuen mm katulajeista, latinotansseista, kansantanssista, baletista ja nykytanssista. Jokaisesta lajista myös löytyy, varsinkin nykyään, opettajia, jotka osaavat ehkäistä omaan kehonkuvaan liittyviä riskejä ja ennemmin auttaa terveen kehollisen kokemuksen syntymisessä.
Lajeista esimerkiksi breakdance, hiphop, nykytanssi, kansantanssi ja paritanssit (paitsi kilpatanssi) eivät lähtökohtaisesti ole ”peilikeskeisiä” taisidottuja tanssijan fyysiseen ulkomuotoon.
Omien oppilaideni kohdalla olen huomannut tanssin tuovan kypsyyttä ja hyvää itsetuntoa etenkin teini-ikäisille opettaessani nimenomaan katutanssilajeja. Toivon, että löydät lapsellesi oikeat opettajat, jotta hän pääsee nauttimaan tanssista juuri niin paljon kuin haluaa!
TykkääTykkää