Äitiys

Ei yksi lapsi sinusta vielä oikeaa äitiä tee

/ taimilanliikuntatohtori / 4 kommenttia

hand-2597819

Ennen äidiksi tuloani kuuntelin melko pitkäänkin eri ympäristöissä sitä, että kyllä nainen on nainen vasta tultuaan äidiksi. Tämän harkitsemattoman argumentin perustelu oli verhottu milloin itsekkyyteeni ja milloin kykyyni rakastaa. Saattoipa perusteluun liittyä myös synnytyskokemuksen puuttuminen ja aidon synnytyskivun kokeminen. Äidiksi tulon jälkeen ajattelin, että no niin inessä skenessä ollaan, ei tarvitse enää kuunnella harkitsemattomia argumentteja. Kunnes yhtenä päivänä kuulin, että ei yksi lapsi minusta vielä oikeaa äitiä tee. Yhden lapsen äiti kun ei tiedä äitiydestä vielä mitään.

Tämä äitimaailma on kyllä paljon raadollisempi paikka kuin olisin villeimmissäkään kuvitelmissani voinut uskoa. Viis avanteesta, alun yöheräilyistä, uhmaiästä ja tulevasta murrosiästä, äiti-ihmiset pystyvät paljon parempaan. Tämän koko äitinä olemisen tarkastelun ongelma on se, että kokemus on kielellisesti nimettävissä samaksi, vaikka itse kokemus on jokaiselle äidille täysin uniikki ja erilainen. Siksi koen äärimmäistä ihmetystä, että joku kokee asiakseen arvottaa toisen äitiyttä millään mittapuulla. ”Oikean” äitiyden rajan voi halutessaan vetää ihan mihin vain. Vaikka esimerkiksi siihen lapsilukuun, synnytystapaan tai rintaruokinnan pituuteen, joka tekee sinusta itsestäsi oikean äidin ja jättää naapurin Sinikat, Leenat ja Eilat taakse. Arvelen, että juuri tästä, jotkut äiti-ihmiset kokevat pätevyyttä.

Nämä toisten äitiyttä arvottavat ja äitiydestä pätevyyspisteitä keräävät naiset herättävät minussa väistämättä kysymyksen; onko teillä elämässä jotain muuta kuin äitiys, josta te pätevyyttä koette? Tiedän, että tämä kysymys on isku vyön alle, koska ei ole minun asiani arvottaa onko pätevyyden kokeminen äitiydestä jotenkin vähempi- tai enempiarvoista kuin pätevyyden kokeminen vaikka omasta urasta tai harrastuksesta. Siitä huolimatta, että tiedän tämän olevan isku vyön alle, kysyn tämän kysymyksen. Kerron lyhyesti miksi.

Itselläni tulee ensi viikolla äitiyttä täyteen kokonaiset kaksi vuotta ja siis kyllä, olen yhden lapsen äiti eli kutsuttakoon minua nyt vaikka vaillinaiseksi äidiksi. Näiden kahden vuoden aikana äitiys ja kaikenlaiset elämänkokemukset ovat opettaneet elämästä yhtä ja toista. Esimerkiksi sen, että älä laita kaikkia muniasi samaan koriin. (pätee muuten hirveän moneen asiaan elämässä). Eli älä rakenna elämääsi vain yhden asian varaan, koska se yksi asia voidaan ottaa sinulta koska tahansa pois. Jos eläisin tätä elämää vain äitiyden ja äitinä olemisen kautta, miten minun kävisi jos lapselleni tapahtuisi jotain? Kuulostaa kauhealta ajatukselta, tiedän, mutta kokemuksesta tiedän myös, että elämä ei mene aina niin kuin elokuvissa. Tyttäreni on rakkainta maailmassa ja monessa asiassa asetan hänet etusijalle, mutta en tiedä missä järjestyksessä me täältä lähdemme, enkä voi siten elää elämääni vain äitinä ja vain hänen kauttaan.

Jos tämä ”älä laita kaikkia muniasi samaan koriin” tuntuu omien lasten kohdalla liian inhorealistiselta ajatukselta niin ainakin sinun tulisi pystyä ajattelemaan enemmän itseäsi; aseta itsesi ja oma hyvinvointisi ensimmäiseksi, koska onnellisella äidillä on onnellisia lapsia. Suoritusyhteiskuntamme on onnistunut muuntamaan kaiken mitä teemme yhdeksi ”suoritukseksi”, myös äitiyden. Ja niin kuin suorittamiseen usein kuuluu, äitiyden voi ottaa myös kilpailuna kaikkien muiden suorittajaäitien kanssa. Näin äitiyttään voi elää 15-20 vuotta suorittaen ja kilpaillen, ja sitten huomata lasten aikuistuttua, että mihin hukkasin lasteni lapsuuden ja oman elämäni?

Ehkä siihen, että keskityit arvottamaan ympäristöäsi ja ympärilläsi olevia ihmisiä, ja keskitit liian vähän huomiota itseesi ja ehkä liian vähän huomiota jopa lapsiisi. Äitiyden arvottaminen ja arvosteleminen on epäreilua paitsi niille, jotka ovat arvostelusi kohteena, mutta myös sinulle itsellesi. Hyväksy oma vaillinaisuutesi äitinä ja yritä oppia tekemistäsi virheistä. Kun olet sisäistänyt tämän, koeta kohdata muut äidit samalla inhimillisyydellä. Toisten äitiyden arvottaminen ei tee sinusta yhtään parempaa äitiä, sen voit tehdä vain sinä itse.

tree-736887

Kuvat: Pixabay

Miten meistä tuli vanhempia?

/ taimilanliikuntatohtori / Jätä kommentti

ND8A9869

Meille on hyvä olla kahdestaan. Tähän päätökseen olimme mieheni kanssa kasvaneet kymmenen ensimmäisen yhdessäolovuotemme aikana. Päätös tuntui meistä kummastakin luontevalta ja oikealta. Meille ei tulisi siis lapsia. Elämä muutti kuitenkin kysymättä suuntaa ja syksystä 2013 alkoi tapahtumasarja, joka johti tyttäremme syntymään kaksi vuotta myöhemmin.

Olin syönyt 17 vuotta samoja pillereitä vuodesta toiseen kun yhtenä kauniina keväisenä päivänä vuonna 2013 ne samat pillerit lakkasivat sopimasta minun keholleni. Selkä oli täynnä aknenäppylöitä eikä naamakaan näpyiltä täysin välttynyt. Lääkäri oli sitä mieltä, että pillereiden vaihtamisesta aloitetaan ja katsotaan auttaako. Siitä alkoi kierre, jonka aikana testasin kaikkia mahdollisia pillereitä ja kaikista sain jotain oireita; päänsärkyä, näppylöitä, kuivan ihon, you name it you got it.

Elokuussa tohtoripromootiossa totesin ystävälleni Annalle Paviljongin vessassa, että ”ei helvetti, mun täytyy olla raskaana. Yhtään en tiedä miltä se tuntuu, mutta olen lähes varma, että se tuntuu tältä”. Seuraavana päivänä tein raskaustestin ja muistan vieläkin sen totaalisen luhistumisen kun testi oli positiivinen. Tulin kotona vessasta itkien ja kiroten, että ainoa vaihtoehto on abortti. Mahdollisimman pian. Viikon ajan pohdimme mieheni kanssa asiaa ja pyörittelimme vanhemmuutta kaikilta mahdollisilta kanteilta. Antti totesi viikon pohdinnan jälkeen, että ”ei kai se lapsen saaminen niin kauheeta voi olla kun niin moni vanhemmaksi ryhtyy”. Päätimme omaksi yllätykseksemme antaa raskauden jatkua.

Tuo raskaus sai alkunsa minun syödessä pillereitä, joskin merkkiä erittäin aktiivisesti vaihtaen. Kolme päivää tekemämme päätöksen jälkeen aloin vuotaa verta ja sain kovia supistuksia. Vaikka en ollut ikinä aikaisemmin ollut raskaana, tiesin hyvin mistä oli kyse. Soitin Antille kesken työpäivän, että tuletko hakemaan mut töistä kun pääset ja viet sairaalaan, tämä raskaus taisi nyt olla tässä. Ja niinhän se olikin. Raskaus meni kesken kahdeksannella viikolla ja parin päivän sairaalassa olon jälkeen päädyin kaavintaan.

Keskenmeno ei aiheuttanut minussa oikein mitään tunteita. Olin vasta kolme päivää elänyt päätöksen kanssa, että meistä tulee vanhemmat ja meille tuleekin lapsi, vaikka olimme kymmenen vuotta eläneet varmoina siitä, että meille ei tule lasta. Osastolla kaavintaan menoa odotellessani, muistan miettineeni, että tämä olisi kyllä ihan helvetin hirveä paikka jos raskaus olisi ollut oikeasti pitkän yrityksen toivottu tulos. Samassa huoneessa kanssani oli sekä kohdun poistoon menossa oleva keski-ikäinen nainen, että synnyttämään tulossa oleva nuori nainen. Käytävältä kuului jatkuvasti vauvan itkua ja käytävällä vastaan tuli jatkuvasti ihmisiä, joilla oli vaaleanpunaisia tai vaaleansinisiä ilmapalloja, kukkia ja onnittelukortteja. Ihan loppuun asti joku ei ollut miettinyt, että mihin tämä keskenmenopotilas sijoitetaan.

Keskenmenon jälkeen kävimme keskustelun uudestaan, että palaammeko alkuperäiseen plan A vaihtoehtoon vai annammeko uudelle raskaudelle mahdollisuuden. Vaikka olimme eläneet vanhemmuus-ajatuksen kanssa vasta viikon verran, tuntui todella kummalliselle yhtäkkiä vaihtaa takaisin lapsettomaan vaihtoehtoon ja olimme kumpikin todella hämmästyneitä miten luontevaa oli pysyä plan B:ssä. Toivotimme lapsen tervetulleeksi.

Uusi raskaus sai alkunsa seuraavana keväänä ja tein raskaustestin paria päivää ennen kuin lähdimme lomalle. Matkalla lentokentälle aloin vuotaa verta ja jälleen tiesin heti mistä oli kyse, vaikka vuotoon ei tällä kertaa liittynyt supistuksia. Tässäkään tapauksessa en jotenkin osannut olla kauhean surullinen vaan ajattelin enemmänkin, että hitto mikä ajoitus. Olimme reissussa kaksi ja puoli viikkoa, ja koko tuon ajan ajattelin helpottuneena, että nyt se kohtu ainakin tyhjenee itsestään eikä tarvitse mennä kaavintaan. Suomeen palattuamme menin heti lääkäriin ja helpotuin kun lääkäri totesi, että kohtu on täysin tyhjä. Päästin ison huokauksen ja ajattelin, että onneksi näin nopea setti ja nyt pääsee jatkamaan elämää. Ilo oli ennenaikainen, koska lääkäri totesi heti huokaukseni jälkeen, että hetkinen, täällä on toisessa munasarjassa varjostuma, joka näyttää kohdunulkoiselta raskaudelta.

Sain kiireellisen lähetteen sairaalaan ja arviointiin, että leikataanko vai yritetäänkö solunsalpaajapiikillä. Valittiin jälkimmäinen, koska en ollut valmis luopumaan toisesta munasarjastani. Alkio kohdun ulkopuolella alkoi reagoida metotreksaattiin hyvin, mutta raskaushormoni veressäni ei. Kehoni väitti itsepintaisesti minun olevan raskaana. Puoli vuotta kävin verikokeissa samojen mummojen ja pappojen kanssa joka perjantaiaamu vain kuullakseni, että ei tämä kyllä nyt oikein ole vieläkään tarpeeksi laskenut. Kesäkuussa sain metotreksaattipiikin ja joulukuun alussa kehoni oli viimein ymmärtänyt raskauden päättyneen jo puoli vuotta sitten kohdun ulkopuolelle.

Nämä kaksi epäonnistunutta raskautta eivät aiheuttaneet vauvakuumetta tai surua tyhjästä sylistä vaan enemmänkin tunteen, että on se nyt perkele kun mun keho ei pysty siihen mihin sen pitäisi pystyä. Kohdunulkoisen raskauden jälkeen oletimme, että kehollani menee tovi aikaa toipua ennen kuin se on valmis uuteen raskauteen, mutta yllätykseksemme tein positiivisen raskaustestin jo tammikuun alussa. Aikaisemmat kokemukset saivat aikaan sen, että yritin tämän kolmannen raskauden pitää viimeiseen asti piilossa. Keskenmenon riskin tiedosti aivan eri tavalla kun epäonnisista raskauksista oli omakohtainen kokemus. Edelleenkin huomaan iloista perheenlisäysuutista Facebookista lukiessa ajattelevani, että ei noin aikaisin kannata vielä julkisesti kertoa, mitä tahansa voi vielä tapahtua. Tämän aiheen parissa ajattelen tahtomattani liian pessimistisesti.

Meidän vanhemmuutemme sai alkunsa hämmentävästä tapahtumasarjasta, joka yllätti meidät täysin. Pillereistä huolimatta (onhan siellä se 1% mahdollisuus tulla raskaaksi paketin kyljessä mainittukin) raskaus sai alkunsa ja tämä vain vähän aikaa kestänyt tila muutti meidän elämämme lopullisesti. Tapahtumasarjan seurauksena meille syntyi ihana tyttö, jonka valo ja ilo on moninkertainen verrattuna siihen epäonneen, jonka olemme yhdessä kokeneet. Me saamme olla vanhempia ihanalle Tilliäiselle, joka positiivisuudellaan ja empaattisuudellaan hämmästyttää ja kummastuttaa vanhempiaan joka päivä. Elämä on oikeasti aika ihmeellistä.

ND8A9766

Kuvat: Joel Jyrinki