Tervetuloa äitikerhoon!

img_2394

Useita vuosia sitten keskustelin silloisen työkaverini kanssa lasten saamisesta tai saamatta jättämisestä. Työkaverillani lapsia oli useampi, kaikki jo lähes aikuisia. Hän kertoi minulle kadulla kulkiessamme huojentuneensa kun yhteinen työkaverimme oli vihdoin raskaana. Huojennus liittyi siihen, että hän oli pelännyt miten työkaverimme voisi toimia liikunnanopettajana kun hänellä ei ole omia lapsia. Henkilökohtaisesti olen kuullut tanssinopettajan työssäni, että tulkitsen esimurrosikäisen huonoa käytöstä väärin, koska minulla ei ole omia lapsia.

Tämä ei valitettavasti ole mitenkään poikkeuksellinen ajattelutapa. Ei liene uutinen, että huojentunut työkaverini oli nainen ja minua esimurrosikäisen käytöksen ymmärtämättömyydestä syyttänyt oli nainen. Minun on vaikea kuvitella, että kukaan mies olisi huolissaan naisen kyvystä suoriutua työstään mikäli hänellä ei ole lapsia. Tai päinvastoin, onko joku joskus ollut huolissaan miehestä, jolla ei ole omia lapsia, mutta joka siitä huolimatta toimii opettajana? Väittäisin, että ei.  Mikäli tätä ajattelutapaa soveltaisi muille aloille niin sen mukaan huumepoliisin pitäisi olla entinen (tai nykyinen) huumeiden käyttäjä ja kirurgilla pitäisi olla muutama arpi kehossaan todistamassa, että hän on pätevä leikkelemään muita, koska häntäkin on leikelty.

Koko äitimyytti ja äitiyteen liittyvät vaatimukset ovat äitien luomia ja ylläpitämiä. Odotin mielenkiinnolla omaa äitiyttäni ja sitä mitä se tuo mukanaan. Lauseita ”en tiennyt rakkaudesta mitään ennen kuin sain lapseni” ja ”lapsen saaminen rinnalle on maailman hienoin tunne” tai muita samaan sarjaan meneviä kuulin vuosien saatossa paljon. Lapsettomana mietin useasti, että kyllähän siinä äitiydessä tai äidiksi tulemisessa täytyy olla joku maailmaa isompi juttu, mitä en todella pysty käsittämään ennen kuin olen tullut äidiksi. Silloin oli vaikea edes erottaa, että mitkä lauseet ovat äitimyyttejä ja mitkä todellisuutta. Lastani odottaessa odotin vähintään Area 51-tasoisen tiedon paljastuvan minulle kun minusta tulee äiti. Vasta nyt ymmärrän millaisesta oman äitiegon pönkityksestä tässä äitimyyttipuheessa, jos ei kokonaan, niin ainakin osittain on kyse.

Lapsen saatuani ”tervetuloa äitikerhoon” ja ”noniin, nyt sinäkin olet oikeiden naisten tiimissä” lausahdukset ovat tulleet erittäin tutuiksi. Olen ylpeä tyttärestäni ja iloitsen omasta äitiydestäni, mutta haluanko olla ylläpitämässä äitimyyttiä, jonka pääasiallisena tarkoituksena on saada lapsettomat naiset tuntemaan itsensä huonoiksi tai jotenkin vajaiksi ihmisiksi? Äitiys on minulle yksi rooli muiden elämäni roolien listassa. Se rooli on ylitse muiden, koska siihen liittyy vastuu pienestä ihmisestä. Äiti-roolia en myöskään voi väliaikaisesti siirtää taka-alalle, koska olen aina äiti huolimatta siitä mitä milloinkin teen. Oma äitiyteni ei kuitenkaan ole se ainoa minua määrittävä tekijä enkä koe saavani ”äitikerhoon” kuulumisesta minkäänlaisia pätevyyden kokemuksia.

Äitiyden myötä minulle on paljastunut paljonkin sellaisia asioita, joita en lapsettomana voinut käsittää. Minun kohdallani ne liittyvät (tällä hetkellä) lähinnä ensimmäisten kuukausien väsymykseen, vauva-ajan ruokailuvälien tiheyteen ja siihen valtavaan vastuuseen, jonka vasta nyt ymmärtää. Ihmisenäkin olen toki äitiyden myötä muuttunut ja kasvanut uuden elämäntilanteen myötä. Sen sijaan kykyyni rakastaa tai ymmärtää rakkautta lapsen saaminen ei ole vaikuttanut.

Kuva: Eija Jokilahti Photography

 

 

Itsekäs, lapseton nainen-myytti

Niin kuin aikaisemmassa postauksessa kerroin, sain koko aikuisikäni kuulla silloisesta vapaaehtoisesta lapsettomuudestani niin tutuilta kuin myös melko tuntemattomilta. Kaikki nämä argumentit vapaaehtoista lapsettomuuttani kohtaan olivat aina enemmän tai vähemmän hämmentäviä, koska aikuisen ihmisen omaa elämää koskevien päätösten ei varsinaisesti pitäisi kuulua kenellekkään. Tässä äitimyyttigenressä yksi ehdottomista suosikeistani onkin: ”miten itsekästä on olla hankkimatta lapsia”.

Tämä ei ole niinkään paljon minulle itselleni hoettu myytti vaan lähinnä harvojen ja valittujen äiti-ihmisten argumentti vapaaehtoisesti lapsettomia naisia kohtaan. Lähtökohtaisesti itsekkyys mielletään aina jollain tapaa negatiiviseksi ominaisuudeksi ja toki, maailma olisi paljon parempi paikka jos ihmiset eivät olisi niin itsekeskeisiä ja omaa etuaan ajattelevia, sitä ei käy kieltäminen. Mutta ajattelen myös, että miksi ihminen ei voi olla sellaisissa asioissa itsekäs, joista ei koidu mitään harmia tai mielipahaa muille? Eikö ihminen ikään kuin voi valita mihin itsekkyyskorttinsa käyttää mikäli se ei vahingoita muita? Meillä ihmisillä on persoonallisuudesta ja temperamentista riippuen erilainen tarve omiin juttuihin ja siihen itsekkääseen puoleen elämästä. Uskallan kuitenkin väittää, että jossain muodossa meillä kaikilla on tarve tehdä joitain sellaisia valintoja ja päätöksiä elämässä, jotka ovat itsekkäitä. Ja tämähän on vain tervettä ja osoittaa myös tärkeää itsetuntemusta. Kuka minä olen ja mitkä asiat ovat minulle tärkeitä.

Itse sanoin pitkään monelle lapsettomuudestani utelevalle, että en ole valmis vaihtamaan matkustamista, sisustamista ja vapautta Reiman kurahaalareihin, jotka pitää ostaa 32 kertaa vuodessa, koska edelliset ovat jääneet pieniksi. Ja kyllä. Tiedän tämän olevan itsekäs argumentti, mutta mitä sitten? Jokaisella meistä on (tiettävästi) yksi elämä elettävänä. Ajattelin lapsettomana ja ajattelen edelleen, että voin hyvin olla itsekäs minulle tärkeissä asioissa niin kauan kuin se ei vahingoita ketään eikä tuota kenellekkään toiselle harmia. Ainoa ihminen, jolle tässä kyseisessä asiassa itsekkäänä oleminen olisi voinut aiheuttaa harmia, oli mieheni. Koska olimme asian kanssa täysin samoilla linjoilla en kertakaikkiaan voinut ymmärtää miten itsekkyyteni tässä asiassa on jälleen kerran keneltäkään pois tai miten se tekee minusta itsekkään kaikissa maailman asioissa?

Lapsen saaminen on opettanut epäitsekkyyttä, se on sanomattakin selvää. Mutta vaikka kuinka kiva olisi ottaa sädekehä pään päälle siitä, että nyt olen epäitsekäs äiti, joka elää ja hengittää vain äitiyttä, niin valitettavasti joudun tuottamaan tässä(kin) asiassa edelleen pettymyksen. Ensinnäkin lapsellani on kaksi vanhempaa, jotka molemmat ovat täysin tasa-arvoisia lapsen hoitamisessa. Ja meillä on ollut näin aivan aidosti ja oikeasti alusta asti. Lapsellani on ihana, osallistuva isä, joka on ottanut oman tonttinsa isänä täysin haltuun. Toisekseen lapsen saamisen jälkeen, uudesta roolistani huolimatta, minä olen silti minä. Minulla on edelleen omia kiinnostuksen kohteita ja eritoten asioita, joita haluan tehdä, jotta voin hyvin. Niiden vähemmän merkityksellisten asioiden edelle tyttäreni on mennyt heittämällä, se on selvä. Itselle merkityksellisten asioiden kanssa olen tehnyt kompromisseja ja karsinut määrää, mutta olenko luopunut täysin asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. En, enkä ole ajatellutkaan luopua. Miksi? Siksi, että jos minä voin hyvin, tyttäreni voi hyvin. Elämän laittaminen ”on hold” tilaan siksi aikaa, että lapseni kasvaa, kuulostaa minusta perin erikoiselta tavalta suhtautua elämään.

Aika monen äidin kuuleekin sanovan, että nyt kun lapset ovat kasvaneet vähän isommiksi, on minun vuoroni tehdä taas asioita, joita minä haluan tehdä. Tavallaan haluan nostaa hattua tälle ”urotyölle”, että joku on luopunut omista jutuistaan siinä määrin, että jossain vaiheessa tulee olo, että nyt olen antanut itsestäni niin paljon, että on minun vuoroni välillä saada. Osa minusta ei kuitenkaan halua vahvistaa juuri tämän tyyppistä äitimyyttiajattelua. Ja jotta ei nyt menisi puurot ja vellit sekaisin niin tarkennan. Jos joku haluaa omistautua full-out äitiydelle ja jättää omat kiinnostuksen kohteet ja elämän vähemmälle niin antaa palaa. Se mitä en halua vahvistaa on se, että tämä olisi jälleen kerran joku hyvän äitiyden mitta. ”Kuka pystyy eniten unohtamaan itsensä ja omat tarpeensa lasten saamisen myötä”-kilpailuun en aio ottaa osaa.

Yleensä tähän lapsettoman naisen itsekkyyskeskusteluun kuuluu myös täydentävä loppukysymys, kun on ensin saanut silmien pyörittelyä ja kulmien kohotusta osakseen siitä hirvittävästä itsekeskeisyyskuplasta, jossa lapsettomana elää. ”Oletko miettinyt, että kuka sinua hoitaa ja käy vanhainkodissa katsomassa jos sinulla ei ole lapsia?” Mitäpä tähän muuta vastaamaan kuin I rest my case.