Itsenäisyyden puolesta – muistoja Kannakselta

IMG_6375.jpg

Tänään toivotin viimeisen tunnin jälkeen hyvää itsenäisyyspäivää yläkoululaisille oppilailleni. Sain vastaukseksi muutaman vaisun mutinan ja yhden kaverille tarkoitetun kommentin: ”miksi se meille hyvää itsenäisyyspäivää toivottaa, ei se meitä koske”. Muistan itsekin olleeni yläasteikäisenä melko kuutamolla siitä, mitä Suomen itsenäisyys on vaatinut aikaisemmilta sukupolvilta, mutta kiinnostukseni historiaan on taannut loppumattoman halun oppia ja ymmärtää historiastamme lisää. Suomen itsenäisyydessä jos jossain konkretisoituu sanonta: nykyisyyttä voi ymmärtää vain historian kautta.

Tämä on totta aika lailla ihan kaikessa elämässämme. Viimeisen kymmenen vuoden aikana minussa on herännyt kiinnostus omia sukujuuriani ja omien sukujeni historiaa kohtaan. Sama koskee esimerkiksi meidän Taimilan historiaa. Jokainen pieni tiedon murunen talomme historiasta ja täällä asuneista ihmisistä aiheuttaa minussa kuplivan onnen tunteen. Saman tunteen koin viime kesänä kun siskoni Liisa laittoi minulle viestiä penkoessaan mummulan vinttiä. Liisa oli löytänyt jo edesmenneen pappamme veljen, Aleksin, piirustuskansion. Eikä ihan mitä tahansa piirustuskansiota. Tämä kansio sisälsi runoja, laulujen nuotteja ja piirustuksia, joita Aleksi oli rintamalla kirjoittanut ja piirtänyt.

IMG_6382.jpg

Liisan kuvat Aleksin piirustuskansiosta saivat aikaan uskomattoman onnellisuuden tunteen. Aleksin taiteellisuus oli minulle täysin uutta, vaikka jonkin verran Aleksi on mummun puheissa vilahdellut. Rintamalla kirjoitetut runot ja piirretyt kuvat nostivat kuitenkin konkreettisuudellaan tunteet pintaan ja kyyneleet silmiin. Tämän kansion myötä myös Aleksi heräsi omalla tavallaan henkiin. Noissa runoissa, nuoteissa ja kuvissa on palanen minun ja sisarusteni menneisyyttäni.

IMG_6378.jpg

IMG_6376.jpg

IMG_6377.jpg

Omaa nykyisyyttään voi ymmärtää vain menneisyytensä kautta. Meidän kaikkien nuorempien sukupolvien tehtävä on sivistää omia lapsiamme esi-isiemme uhrauksista ja urotöistä. Meidän tehtävämme on opettaa lapsillemme nöyryyttä ja kertoa siitä talvisodan ja jatkosodan hengestä, jonka ansiosta me puhumme tänään suomea äidinkielenämme. Meidän tehtävämme on kasvattaa lapsemme arvostamaan menneitä sukupolvia, jotta itsenäisyys koskettaisi meitä kaikkia vielä seuraavan sadan vuoden kuluttua.

Aleksi palveli Kannaksella vajaan kaksi viikkoa ja kuoli tarkka-ampujan luotiin 20.12.1942 nostettuaan päänsä ylös ensimmäisessä vartiossaan vastoin annettuja ohjeita. Aleksi oli kuollessaan 19 vuotias. Alla olevan runon (alin kuva) Aleksi kirjoitti tuntia ennen kuolemaansa Karjalan kannaksella.

Suomen vartio 

Soi kiitoshymni rauhan työlle
ja kylvölle, mi orastaa.
Mut sido silloin miekka vyölle, 
kun maata vieras vainoaa.

On aika auroin kyllä kyyntää, 
kun leppoisasti leimuu lies, 
mut ryöstäjä kun päälle ryntää, 
päin silloin iskee Suomen mies.

Pois silloin rauhanajan aatteet
ja syrjään sovun soittimet,
ja ylle sodan sankarvaatteet
ja käteen turman tuohukset.

Niin isäin tavoin miehet tanaan
ont kutsuin sankarimaineen maa.
Kuin urhot viime hetkeen hamaan
sen oikeutta he puolustaa.

Kuin rajumyrsky tuhat kertaa
lyö laumat idän armeijan,
mut näistä eivät tuuman vertaa
nää pojat pohjan leijonan.

Ei viljaa vihollista pelkää
tää sarkatakki Suomen mies. 
On hällä sisua ja selkää
pois luoda pelko, orjan ies. 

Näin vielä nytkin vanhaan
on Suomen teräsmuuri tää
miesjoukko uljas maansa vapaan
ja ainiaan se siksi jää.

Kannaksella 20.12.1942.

IMG_6373.jpg

Suomen itsenäisyyden puolesta rintamalla kaatuneiden muistolle.

 

Elämäni avannekehossa

_MG_8806

Lapsesta asti minäkuvani ja itsetuntoni on rakentunut oman kehoni varaan. Olen ollut taitava liikkuja, jolle lähes laji kuin laji on ollut helppoa ja luontaista. En ole koskaan joutunut pettymään kehooni siitä huolimatta, että selkäni olen hajottanut jo parikymppisenä, ja lonkkakin on nuorena aikuisena leikattu. Nämä ongelmakohdat olen pystynyt aina jotenkin kompensoimaan. Oma keho on ollut väylä toteuttaa itseäni ja se on myös synnyttänyt kriittisyyden, joka on kulkenut mukanani koko elämäni johtuen paljolti baletti- ja tanssitaustastani. Kun riittävän kauan tuijottaa itseään peilistä vähissä vaatteissa, väkisinkin ajatusmaailma alkaa pyörimään oman kehon ulkomuodon ympärillä. Rakkauteni syömiseen on onneksi pitänyt minut aina terveellisellä tiellä siitä huolimatta, että olen ollut ankara omaa kehoani kohtaan.

Tuo ankara itsekriittisyys kehon ulkomuotoa kohtaan loppui kuitenkin yhdessä yössä syyskuussa 2015. En avaa tässä tyttäreni syntymää sen enempää, koska siitä on olemassa oma tekstinsä. Synnytyksen seurauksena elin kaksi kuukautta paksusuoliavanteen kanssa ja se muutti ajattelumaailmani omasta kehostani pysyvästi. Ensimmäisen puoli vuotta olin hukassa oman, vieraan kehoni kanssa enkä ymmärtänyt miksi mikään ei tuntunut enää samalta. Liikunnan harrastaminen, tanssiminen tai ylipäätään kehossa oleminen ei ollut enää lähimainkaan samanlaista. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin, että oman identiteettini pohja; oma kehoni, oli rikottu avanteen seurauksena.

Avanteessa on kyse paljon isommasta asiasta kuin vain siitä kliinisestä tosiasiasta, että uloste tulee vatsan päällä olevaan pussiin. Keho on kykenemätön selviytymään siitä normaalista elintoiminnosta, joka pitää kehomme toimintakykyisenä. Ulostamisesta tulee avanteen myötä, ainakin aluksi, elämää hallitseva tekijä kun syöminen pitää ajoittaa sen mukaan, milloin ja missä pussi on mahdollista tyhjentää. Uloste, joka normaali elintoiminnoilla voidaan hävittää yhdellä napin painalluksella siirtyy vatsan päällä olevaksi näkyväksi asiaksi, jonka käsittelystä vastaan päivittäin minä itse. Lisäksi ensimmäisiin viikkoihin liittyy helvetillinen kipu itse avanteessa ja koko vatsassa, mikä tulee aaltomaisina vääntöinä ja saa käpertymään kaksinkerroin.

Opin elämään avanteen kanssa, koska minun oli pakko. Odotin kuitenkin avanteen purkuleikkausta kuin kuuta nousevaa. Synnytyslaitoksella minulle kerrottiin, että avanne on minulla maksimissaan kaksi kuukautta ja tuohon olin mieleni ohjelmoinut. Aikataulu onneksi piti, koska olin laskenut purkuleikkauksen varaan sen, että kehoni palautuu ja ennen kaikkea minä palaudun ennalleni. Mutta korjausleikkaus ei muuttanutkaan mitään muuta kuin sen, että uloste ohjautui ulos taas normaalia reittiään. Minuuteni oli pysyvästi muuttunut avanteen seurauksena. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: päivittää arvomaailmani ja käsitykseni itsestäni vastaamaan todellisuutta tai musertua yhdessä entisen minäni kanssa.

Valitsin ensimmäisen. Käytän verbiä valita, koska siitä tässä puhtaasti oli kyse. Seisoin vessassa puhdistamassa leikkaushaavaa avanteen purun jälkeen ja katsoin itseäni peiliin. Peilistä katsoi ihminen, jonka elämän arvoja ja elämän tavoitteita minä en enää tunnistanut, ja tuossa hetkessä tein päätöksen, että arvomaailmani oli muututtava ja entisestä oli päästettävä irti. Oivallus oli pitkän taistelun tulos, mutta siitä lähti purkautumaan vyyhti, joka johti arvomaailmani totaaliseen muuttumiseen. Isoin muutos itselleni oli se, että kehoni ulkomuoto ei enää ollut osa arvomaailmaani.

Arvomaailmani muutos oli suora seuraus identiteettini uudelleen rakentamisesta. Ymmärsin, että kehon ulkoiset ominaisuudet ovat täysin epäolennaisia silloin jos kehon toiminnallisuus on vaurioitunut. Ja nyt puhun siis vain omasta puolestani. Minulle kehotyytyväisyys ei ole synonyymi sille, että olen tyytyväinen kehoni ulkomuotoon. Kehotyytyväisyys liittyy minulla kehopystyvyyteen, siihen, että kehoni ei jätä minua pulaan missään tilanteessa. En arvosta enää ulkonäköä vaan sitä pystyvyyttä ja pätevyyttä, jota kehossani päivittäin koen. Minä en henkilökohtaisesti enää rakenna tyytyväisyyttä itseeni ja elämääni oman ulkomuotoni ja -näköni kautta. Minulle oman kehon ulkonäköön keskittyminen ja sen varaan arvomaailman rakentaminen on joltakin paljon suuremmalta ja merkityksellisemmältä pois.

Kuva: Iida Liimatainen