Ne olivat juuri niitä aurinkoisia ja ikuisuuden kestäviä kesiä, jolloin päivät olivat niin pitkiä, että seuraavaa tekemistä sai miettiä monta kertaan päivän aikana. Noihin kesiin palasin ajatuksissani useamman kerran viikonlopun aikana kun lähdin Tildan kanssa ralleja pakoon kotikonnuille ja samalla heitettiin heipat pikkuveljelle, joka lähtee vuodeksi pelaamaan ulkomaille. Voi sitä nostalgiahuumaa, jossa Tildan kanssa lauantain vietin.

Päivä oli aurinkoinen, jopa ehkä yllättävän helteinen ja päätin, että Tildan unien jälkeen lähdetään käymään vanhalla kirkolla. Tämä siis tarkoittaa Tyrvään Pyhän Olavin kirkon rantaa, jota olemme lapsuudestani asti kutsuneet vanhaksi kirkoksi kuvaamaan suomeksi sitä, että olemme menossa uimaan. Tässä maisemassa olen viettänyt kaikki lapsuuden kesäni järvessä uiden, kallioilla kiipeillen ja kirkon seinässä olevaa ”noitakiveä” ihmetellen.

Lasketellessani Tillin ja kärryjen kanssa alas meiltä tulevaa tietä ja nähdessäni vanhan kärrytien peltojen keskellä siirryin ajassa noin 30 vuotta taaksepäin, ja näin itseni ja naapurin tytöt pyyhkeet kaulassa viilettämässä pyörillä alas tietä vailla huolta huomisesta. Punainen Poni-pyöräni kulki uskomatonta vauhtia juuri tuota tietä alas laskiessa. Miten paljon leveämmäksi ja pidemmäksi tien muistinkaan.

Oman suvun historia on kiehtonut minua aina, mutta oman lapsen (ja iän) myötä omat juuret ovat saaneet ihan uudenlaisen merkityksen. Varsinkin omaa lapsuuttani tarkastelen hyvin erilaisesta vinkkelistä kuin aikaisemmin. Omille juurille ja näihin lapsuuden maisemiin palaaminen herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Minkälaisen lapsuuden haluan omalle lapselleni tarjota? Minkälaisia elämänarvoja toivon hänen vaalivan? Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun lapsuuden jälkeen palasin näihin maisemiin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun tein sen Tildan kanssa kahdestaan ja vieläpä niin, että ilma on juuri niin kuin lapsuuden kesissäni; kuuma ja aurinkoinen.

Lapsuuden kesät vietettiin juuri näillä kallioilla sen jälkeen kun oltiin ensin tuntitolkulla uitu ja noustu vedestä hampaat kalisten lämmittelemään pyyhkeen sisälle. Tildan kanssa vedessä kahlatessa oli uskomatonta tajuta, että muistan vieläkin missä menee pohjassa monta metriä pitkä kivi, jota pitkin kävelemällä pääsi lapsena niin syvälle, että kun kiveltä laskeutui pois niin pää ei enää yltänytkään pinnalle. Muistan myös pienempien kivien paikat, joiden päälle noustiin seisomaan ja huijattiin, että ”katsokaa, tässä kohtaa on näin matalaa”. Noina kesinä ”vanhalle kirkolle” lähdettiin aamulla ja palattiin iltapäivällä kun vanhemmat tulivat töistä. Ajatelkaa, siellä me painoimme kolmistaan keskellä järven selkää uimapatjan päällä enkä muista tuliko kenellekään missään vaiheessa mieleen, että jotain voisi sattua. Voi sitä huolettomuuden määrää!

Minkälaisen lapsuuden sitten haluan Tildalle tarjota? Turvallisen ja huolettoman, josta ei puutu rakkautta eikä rajoja. Haluan, että Tilda tietää mistä hän tulee ja minkälaisista palasista hänen historiansa koostuu. Toivon, että hän on myös kiinnostunut juuristaan ja pyytää toistuvasti ”kerro taas äiti siitä kun sinä olit pieni”. Silloin kerron juuri näistä loppumattomista lapsuuden kesistä, jolloin uiminen, leikkiminen ja uuden oppiminen oli tärkeintä päivässä. Ja siitä miten äiti istui 5-vuotiaana Arto-pappan sylissä ja ajoi sinisellä Fiatilla kärrypolkua pitkin kotiin päivähoidosta. Niin, ja tietenkin siitä miten lapsuuden kesämuistot saavat äidille edelleen hymyn huulille.