Elämäni avannekehossa

_MG_8806

Lapsesta asti minäkuvani ja itsetuntoni on rakentunut oman kehoni varaan. Olen ollut taitava liikkuja, jolle lähes laji kuin laji on ollut helppoa ja luontaista. En ole koskaan joutunut pettymään kehooni siitä huolimatta, että selkäni olen hajottanut jo parikymppisenä, ja lonkkakin on nuorena aikuisena leikattu. Nämä ongelmakohdat olen pystynyt aina jotenkin kompensoimaan. Oma keho on ollut väylä toteuttaa itseäni ja se on myös synnyttänyt kriittisyyden, joka on kulkenut mukanani koko elämäni johtuen paljolti baletti- ja tanssitaustastani. Kun riittävän kauan tuijottaa itseään peilistä vähissä vaatteissa, väkisinkin ajatusmaailma alkaa pyörimään oman kehon ulkomuodon ympärillä. Rakkauteni syömiseen on onneksi pitänyt minut aina terveellisellä tiellä siitä huolimatta, että olen ollut ankara omaa kehoani kohtaan.

Tuo ankara itsekriittisyys kehon ulkomuotoa kohtaan loppui kuitenkin yhdessä yössä syyskuussa 2015. En avaa tässä tyttäreni syntymää sen enempää, koska siitä on olemassa oma tekstinsä. Synnytyksen seurauksena elin kaksi kuukautta paksusuoliavanteen kanssa ja se muutti ajattelumaailmani omasta kehostani pysyvästi. Ensimmäisen puoli vuotta olin hukassa oman, vieraan kehoni kanssa enkä ymmärtänyt miksi mikään ei tuntunut enää samalta. Liikunnan harrastaminen, tanssiminen tai ylipäätään kehossa oleminen ei ollut enää lähimainkaan samanlaista. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin, että oman identiteettini pohja; oma kehoni, oli rikottu avanteen seurauksena.

Avanteessa on kyse paljon isommasta asiasta kuin vain siitä kliinisestä tosiasiasta, että uloste tulee vatsan päällä olevaan pussiin. Keho on kykenemätön selviytymään siitä normaalista elintoiminnosta, joka pitää kehomme toimintakykyisenä. Ulostamisesta tulee avanteen myötä, ainakin aluksi, elämää hallitseva tekijä kun syöminen pitää ajoittaa sen mukaan, milloin ja missä pussi on mahdollista tyhjentää. Uloste, joka normaali elintoiminnoilla voidaan hävittää yhdellä napin painalluksella siirtyy vatsan päällä olevaksi näkyväksi asiaksi, jonka käsittelystä vastaan päivittäin minä itse. Lisäksi ensimmäisiin viikkoihin liittyy helvetillinen kipu itse avanteessa ja koko vatsassa, mikä tulee aaltomaisina vääntöinä ja saa käpertymään kaksinkerroin.

Opin elämään avanteen kanssa, koska minun oli pakko. Odotin kuitenkin avanteen purkuleikkausta kuin kuuta nousevaa. Synnytyslaitoksella minulle kerrottiin, että avanne on minulla maksimissaan kaksi kuukautta ja tuohon olin mieleni ohjelmoinut. Aikataulu onneksi piti, koska olin laskenut purkuleikkauksen varaan sen, että kehoni palautuu ja ennen kaikkea minä palaudun ennalleni. Mutta korjausleikkaus ei muuttanutkaan mitään muuta kuin sen, että uloste ohjautui ulos taas normaalia reittiään. Minuuteni oli pysyvästi muuttunut avanteen seurauksena. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: päivittää arvomaailmani ja käsitykseni itsestäni vastaamaan todellisuutta tai musertua yhdessä entisen minäni kanssa.

Valitsin ensimmäisen. Käytän verbiä valita, koska siitä tässä puhtaasti oli kyse. Seisoin vessassa puhdistamassa leikkaushaavaa avanteen purun jälkeen ja katsoin itseäni peiliin. Peilistä katsoi ihminen, jonka elämän arvoja ja elämän tavoitteita minä en enää tunnistanut, ja tuossa hetkessä tein päätöksen, että arvomaailmani oli muututtava ja entisestä oli päästettävä irti. Oivallus oli pitkän taistelun tulos, mutta siitä lähti purkautumaan vyyhti, joka johti arvomaailmani totaaliseen muuttumiseen. Isoin muutos itselleni oli se, että kehoni ulkomuoto ei enää ollut osa arvomaailmaani.

Arvomaailmani muutos oli suora seuraus identiteettini uudelleen rakentamisesta. Ymmärsin, että kehon ulkoiset ominaisuudet ovat täysin epäolennaisia silloin jos kehon toiminnallisuus on vaurioitunut. Ja nyt puhun siis vain omasta puolestani. Minulle kehotyytyväisyys ei ole synonyymi sille, että olen tyytyväinen kehoni ulkomuotoon. Kehotyytyväisyys liittyy minulla kehopystyvyyteen, siihen, että kehoni ei jätä minua pulaan missään tilanteessa. En arvosta enää ulkonäköä vaan sitä pystyvyyttä ja pätevyyttä, jota kehossani päivittäin koen. Minä en henkilökohtaisesti enää rakenna tyytyväisyyttä itseeni ja elämääni oman ulkomuotoni ja -näköni kautta. Minulle oman kehon ulkonäköön keskittyminen ja sen varaan arvomaailman rakentaminen on joltakin paljon suuremmalta ja merkityksellisemmältä pois.

Kuva: Iida Liimatainen

 

 

 

Minä ja joulu – so this is Christmas…

IMG_0574.jpg

Olen ollut ”jouluihminen” niin kauan kuin muistan. Alle kouluikäisenä lauloin joululauluja juhannuksena, ala-asteikäisenä laitoin jouluvalot omaan huoneeseeni viimeistään lokakuussa ja yläasteella laitoin laskurin paperiseen kalenteriini; en suinkaan jouluaattoon, vaan lokakuun alkuun, jolloin joulun odotus itselläni alkoi. Rakkauttani jouluun en ole tietääkseni perinyt keneltäkään. Äitini inhoaa talvea ja joulua enkä tiedä sukulaisistani ketään, joka olisi kaltaiseni jouluihminen.

Olen vuosien saatossa löytänyt monta kaltaistani, mutta vielä enemmän niitä, jotka eivät ymmärrä rakkauttani jouluun. Olen tätä olotilaa monesti yrittänyt selventää, mutta en ehkä ole osannut sitä hyvin avata. Minulle joulu tarkoittaa rauhaa ja kiireettömyyttä, ja kotona oloa. Se tarkoittaa antamista niin lahjojen kuin ajankin muodossa, ja se tarkoittaa hyvää ruokaa kiireettömässä ympäristössä. Jouluun liittyy kynttilät ja jouluinen koti, jossa pimeyden keskellä on ihana olla. Minulla on ollut valkoisia sisustusvaloja, tai kaamosvaloja, millä nimellä niitä haluaakaan kutsua, jo lähes kymmenen vuotta sisustuksessa vuoden ympäri. Jouluvaloilla ymmärrän jotenkin kategorisesti vain jouluun yhdistettäviä valoja kuten punaisia ja vihreitä. Ja kuitenkin nämäkin saattavat olla sellaisia, joita joku voi ajatella pitävänsä esillä vuoden ympäri. Kummankin idea lienee sama; valoa ja tunnelmaa pimeyden keskelle.

Joulun odotus alkaa viimeistään lokakuun alussa, nykyään jo jopa vähän aikaisemmin. Tämä siitä syystä, että kyseessä on itselleni vuoden ehdottomasti paras aika enkä halua typistää sen viettoa ja fiilistä kolmeen päivään, viikkoon tai edes kuukauteen. Joulun tunnelmaan on ihana käpertyä jo loka-marraskuussa syksyn ollessa pimeimmillään. Joulu on minulle valo pimeän syksyn keskellä.

Jolufiilistelyyn kuuluu tietenkin joululaulut. Minut hyvin tuntevat tietävät, että Celine Dionin joululevy on joululaulujen aatelia. Tästä levystä ”so this is Christmas” lause on saanut alkunsa. Viime syksynä löysin fiilistelyyn myös piparkakkutalot ja ylipäätään piparkakkujen leipomisen. Tein elämäni ensimmäiset piparkakkutalot viime vuonna ollessani hoitovapaalla, ja tuo kokeilu jatkuu myös tänä vuonna. En ole mikään leipuri-ihme enkä koe keittiötä omaksi osaamisalueekseni, mutta joulufiilis, jonka piparkakuista saa, on aivan mahtava.

IMG_3001

IMG_2939

Rakastan myös lahjojen antamista etenkin silloin kun tiedän, että lahja on toivottu. Olen jo neljänä jouluna peräkkäin antanut lahjoja Jouluapua sivuston kautta perheille, joilla ei ole itsellä mahdollisuutta joulua perheilleen järjestää. Vien lahjat itse perille ja näen konkreettisesti ihmiset, joille jouluiloa vien. Tässä on kyse samasta, minkä ymmärsin Nepalin vaellusreissulla; kasvokkain tapahtuva auttaminen on eri asia kuin kuukausilahjoitus tililtä. Kasvot muistaa aina.

Muutto omaan unelmien puutaloon ja tyttäreni Tilda ovat tehneet minusta vielä ehkä pykälän enemmän jouluihmisen, koska nyt saan vihdoin järjestää joulun Taimilaan isolle porukalle kun kaikki lähimmät kokoontuvat meille jouluna. Kaikki lähimmät paitsi pikkuveli, joka viettää joulun Belgiassa lentopallovelvollisuuksia hoitaen, mitä en ehkä kestä. Aikaisemmat joulut meillä on Antin kanssa menneet lähinnä autossa istuessa ja paikasta A paikkaan B reissatessa. Olen vuosia haaveillut ”pyjamajoulusta”, jolloin voi neljä päivää viettää juuri niissä vaatteissa kuin haluaa eikä tarvitse poistua ulko-ovesta jos ei siltä tunnu. Ja nyt se joulu on vihdoin täällä. Taimilan ensimmäinen joulu ❤