Ei yksi lapsi sinusta vielä oikeaa äitiä tee

hand-2597819

Ennen äidiksi tuloani kuuntelin melko pitkäänkin eri ympäristöissä sitä, että kyllä nainen on nainen vasta tultuaan äidiksi. Tämän harkitsemattoman argumentin perustelu oli verhottu milloin itsekkyyteeni ja milloin kykyyni rakastaa. Saattoipa perusteluun liittyä myös synnytyskokemuksen puuttuminen ja aidon synnytyskivun kokeminen. Äidiksi tulon jälkeen ajattelin, että no niin inessä skenessä ollaan, ei tarvitse enää kuunnella harkitsemattomia argumentteja. Kunnes yhtenä päivänä kuulin, että ei yksi lapsi minusta vielä oikeaa äitiä tee. Yhden lapsen äiti kun ei tiedä äitiydestä vielä mitään.

Tämä äitimaailma on kyllä paljon raadollisempi paikka kuin olisin villeimmissäkään kuvitelmissani voinut uskoa. Viis avanteesta, alun yöheräilyistä, uhmaiästä ja tulevasta murrosiästä, äiti-ihmiset pystyvät paljon parempaan. Tämän koko äitinä olemisen tarkastelun ongelma on se, että kokemus on kielellisesti nimettävissä samaksi, vaikka itse kokemus on jokaiselle äidille täysin uniikki ja erilainen. Siksi koen äärimmäistä ihmetystä, että joku kokee asiakseen arvottaa toisen äitiyttä millään mittapuulla. ”Oikean” äitiyden rajan voi halutessaan vetää ihan mihin vain. Vaikka esimerkiksi siihen lapsilukuun, synnytystapaan tai rintaruokinnan pituuteen, joka tekee sinusta itsestäsi oikean äidin ja jättää naapurin Sinikat, Leenat ja Eilat taakse. Arvelen, että juuri tästä, jotkut äiti-ihmiset kokevat pätevyyttä.

Nämä toisten äitiyttä arvottavat ja äitiydestä pätevyyspisteitä keräävät naiset herättävät minussa väistämättä kysymyksen; onko teillä elämässä jotain muuta kuin äitiys, josta te pätevyyttä koette? Tiedän, että tämä kysymys on isku vyön alle, koska ei ole minun asiani arvottaa onko pätevyyden kokeminen äitiydestä jotenkin vähempi- tai enempiarvoista kuin pätevyyden kokeminen vaikka omasta urasta tai harrastuksesta. Siitä huolimatta, että tiedän tämän olevan isku vyön alle, kysyn tämän kysymyksen. Kerron lyhyesti miksi.

Itselläni tulee ensi viikolla äitiyttä täyteen kokonaiset kaksi vuotta ja siis kyllä, olen yhden lapsen äiti eli kutsuttakoon minua nyt vaikka vaillinaiseksi äidiksi. Näiden kahden vuoden aikana äitiys ja kaikenlaiset elämänkokemukset ovat opettaneet elämästä yhtä ja toista. Esimerkiksi sen, että älä laita kaikkia muniasi samaan koriin. (pätee muuten hirveän moneen asiaan elämässä). Eli älä rakenna elämääsi vain yhden asian varaan, koska se yksi asia voidaan ottaa sinulta koska tahansa pois. Jos eläisin tätä elämää vain äitiyden ja äitinä olemisen kautta, miten minun kävisi jos lapselleni tapahtuisi jotain? Kuulostaa kauhealta ajatukselta, tiedän, mutta kokemuksesta tiedän myös, että elämä ei mene aina niin kuin elokuvissa. Tyttäreni on rakkainta maailmassa ja monessa asiassa asetan hänet etusijalle, mutta en tiedä missä järjestyksessä me täältä lähdemme, enkä voi siten elää elämääni vain äitinä ja vain hänen kauttaan.

Jos tämä ”älä laita kaikkia muniasi samaan koriin” tuntuu omien lasten kohdalla liian inhorealistiselta ajatukselta niin ainakin sinun tulisi pystyä ajattelemaan enemmän itseäsi; aseta itsesi ja oma hyvinvointisi ensimmäiseksi, koska onnellisella äidillä on onnellisia lapsia. Suoritusyhteiskuntamme on onnistunut muuntamaan kaiken mitä teemme yhdeksi ”suoritukseksi”, myös äitiyden. Ja niin kuin suorittamiseen usein kuuluu, äitiyden voi ottaa myös kilpailuna kaikkien muiden suorittajaäitien kanssa. Näin äitiyttään voi elää 15-20 vuotta suorittaen ja kilpaillen, ja sitten huomata lasten aikuistuttua, että mihin hukkasin lasteni lapsuuden ja oman elämäni?

Ehkä siihen, että keskityit arvottamaan ympäristöäsi ja ympärilläsi olevia ihmisiä, ja keskitit liian vähän huomiota itseesi ja ehkä liian vähän huomiota jopa lapsiisi. Äitiyden arvottaminen ja arvosteleminen on epäreilua paitsi niille, jotka ovat arvostelusi kohteena, mutta myös sinulle itsellesi. Hyväksy oma vaillinaisuutesi äitinä ja yritä oppia tekemistäsi virheistä. Kun olet sisäistänyt tämän, koeta kohdata muut äidit samalla inhimillisyydellä. Toisten äitiyden arvottaminen ei tee sinusta yhtään parempaa äitiä, sen voit tehdä vain sinä itse.

tree-736887

Kuvat: Pixabay

Musta syksy

FullSizeRender (10) (kopio) 4

Pahin vaihe kellarin remontista, Antilta leikattu ranne ja polvi, pieleen mennyt synnytys, vastasyntynyt Tilda, avanne ja avanteen purkuleikkaus. Nämä kaikki tapahtumat mahtuvat vajaaseen neljään kuukauteen. Muistot tuolta ajalta ovat vieläkin sumun peitossa ja ainoa väri, joka siitä ajasta tulee mieleen on musta. Surullista, mutta totta. Se, minkä piti olla vaaleanpunaista hattaraa olikin mustaa pikeä.

Ympäristön eli remontin olosuhteet lapsen syntymälle eivät olleet parhaat mahdolliset, sen tiedostimme itsekin. Toki meillä oli myös käsitys, että Tildan syntymään mennessä kellarikerros olisi ollut jo todella pitkällä, mutta anturoiden valu sotki tätä aikataulua kokonaisella vuodella. Ympäristö ja remontin vaihe olivat siis jo itsessään stressaavat. Antin ranteen ja polven leikkaukset ajoittuivat myös tähän syksyyn ja siinä oli uudet muuttujat lisää. Lisäksi polvi tulehtui syksyn aikana niin pahasti, että se leikattiin uudestaan ja Antti vietti jouluviikon enemmän tai vähemmän sairaalassa. Tildan ensimmäisen joulun.

Ja sitten se jackpot; synnytys, jonka muuttujaksi tuli urbaani legenda, käsi poskella. Menin synnytykseen ilman mitään odotuksia tai mitään ”ranskalaisia viivoja” miten haluaisin synnytyksen etenevän. Asenteeni oli, että ammattilaiset kyllä tietävät ja neuvovat minua matkan varrella. Neuvolassa kysyin puolessa välissä raskautta, että mitä ovat ne pahimmat vaihtoehdot mitä kaikkea synnytyksessä voi tapahtua. Kysyin tämän ihan silkasta uteliaisuudesta. Realistiminä halusi tietää kaikki ne vaihtoehdot, joihin ehkä pitäisi osata varautua. Sain vastaukseksi yleisen esitelmän alatiesynnytyksen turvallísuudesta ja sivulauseessa maininnan: ”Joskus kuulee sellaisia urbaaneja legendoja, että lapsi syntyy käsi poskella. Jos niin käy niin sitten voi käydä kyllä todella pahasti. Mutta nämä on näitä harvinaisia urbaaneja legendoja eikä sinun kannata niistä välittää”. Enkä välittänyt. Ennen kuin se tapahtui minulle.

Heräämöstä herätessäni muistan sinipukuisen hoitajan seisseen vieressäni ja sanovan: ”Rouva teille jouduttiin tekemään paksusuoliavanne. Lupa käytiin kysymässä mieheltänne, koska olitte silloin jo nukutettuna”. Tämän näin ja kuulin harmaan harson läpi, koska olin aivan tokkurassa nukutuksesta. Muistan kuitenkin miettineeni ennen takaisin unensekaiseen tilaan vaipumista, että mikä helvetti on avanne. Heräsin tokkurasta uudelleen vähän myöhemmin ja ensimmäinen ajatukseni oli, että mitä se hoitaja sanoikaan, että mitä mulle on tehty. En ylettynyt soittamaan kelloa, koska en pystynyt liikkumaan ja huusin hoitajan sänkyni viereen. Oletan, että viereeni tuli sama sinipukuinen hoitaja, joka oli jo kertaalleen avanteesta minulle kertonut. Kysyin uudestaan, että kerrotko vielä mitä minulle on tehty. Ja sain kuulla sen saman minkä olin jo kerran kuullut. Rouva teille on tehty väliaikainen paksusuoliavanne.

Siitä alkoi toipuminen erikoisimmasta tilasta, missä olen koskaan aikaisemmin ollut. Normaalitilanne avanteen kanssa on se, että potilaalla on usein kuukausia jopa vuosi aikaa totutella ajatukseen avanteesta. Aika usein avanne on myös sellainen, joka helpottaa potilaan elämää ja kipuja niin paljon, että potilas on helpottunut sen saadessaan. Mun tapauksessa adaptaatioaikaa ei ollut. Käden poskella piti olla urbaani legenda, josta ei tarvinnut välittää. Hyppäys siitä, että pidän vastasyntynyttä Tildaa onnellisena rintakehäni päällä ja lähden siitä leikkuriin ”normisti kursittavaksi”, siihen, että herään avanteen kanssa, on melkoinen. Tuntuu niin kuin siihen väliin mahtuisi kuukausia, jopa vuosia.

Epäreiluinta tässä kaikessa oli se, että avanne meni heittämällä Tildan edelle. Se meni Tildan edelle fyysisesti, koska uloste ei kysy aikaa kun se päättää tulla ulos. Mutta se meni Tildan edelle varsinkin psyykkisesti. Missä olivat minun ajatukseni kun niiden olisi pitänyt olla Tildassa? Avanteessa ja siinä uudessa kehossa, jossa yhtäkkiä olin. Keho olisi ollut uusi jo pelkästään synnytyksen seurauksena, mutta siitä tuli täysin vieras avannekeho, joka ei ollut minun. Kehollisena ihmisenä aloin rakentaa identiteettiäni täysin alusta. Kaikki, jolle identiteettini oli aikaisemmin perustunut vietiin yhdessä yössä.

Näin ajattelin pitkään; identiteettini perusta oli pyyhkäisty savuna ilmaan. Miten vähän tiesinkään. Kirjoitin aikasemmassa kirjoituksessa, että uskon kaiken tapahtuvan meille syystä. Avanteen takia jouduin rakentamaan identiteettini uudestaan ja sen ansiosta aloin pohtimaan ja kyseenalaistamaan arvojani. Ystäväni Kasper kysyi minulta, että mikä avanteessa oli se tekijä miksi aloin kyseenalaistamaan omia arvojani. Avanne ja vaarallinen synnytys, jonka seurauksena tyttäreni olisi kaikkien lakien mukaan kuulunut olla erityislapsi tai kuollut lapsi, sytytti valot päässäni siitä, että kaikki on katoavaista. Kaikki mitä minulla on voidaan ottaa hetkessä pois. Entiset arvoni, joissa suuntasin vahvasti tulevaisuuteen enkä elänyt tässä hetkessä, korvasin sellaisilla arvoilla, jotka mahdollistavat jokaisesta päivästä nauttimisen. Sitten kun -elämässä tavoitellaan onnellisuutta, joka ei koskaan tule. Valitsin olla onnellinen tässä hetkessä. Valitsin elämääni värejä mustan sijasta. Tämä valinta aiheutti sen, että jouduin tekemään isoja muutoksia, karsimaan ja luopumaan. Tilalle sain kuitenkin enemmän kuin mitä uskalsin edes toivoa.

Avannearpi ja leikkausarpi mahassani muistuttavat minua joka päivä terveestä Tildasta, taistelijasta, jonka itsestäni löysin ja elämästä, jonka minä valitsin. Elämä on ❤

FullSizeRender (10) (kopio) 3