Mont Blanc 4810m – kaukaa näkee lähelle

IMG_4184

Ensimmäisen kerran vaelsin Chamonix’ssa kesällä 2013m ja silloin kohtasin myös Mont Blancin ihan ensimmäistä kertaa. Lähes päivittäin katselin Blancin huippua usemmasta suunnasta ihmetellen sen jylhää kauneutta. Samalla reissulla nousimme Aguille du Midille (3842m) hissillä, josta katselin Mont Blancin huippua kohti vaeltavia retkikuntia miettien, että tuon huipun valloittaminen olisi todennäköisesti huikea kokemus. Viime kesänä olimme jälleen vaeltamassa Chamonix’ssa ja silloin tein päätöksen: Eurooopan korkeinta vuorta on katseltu riittävästi etäältä ja nyt olisi aika koittaa huiputtaa tuo jylhä vuoren huippu.

Alunperin olin lähdössä matkaan yksin, mutta viime syksyn Annapurna Base Campin (4135m) vaellusreissulla Nepalissa avasin suuni Blancin valloituksesta ja sain houkuteltua mukaani Heidin, johon tutustuin vaelluksella. Huiputusremmiin liittyi vielä naapurin Juha ja tällä porukalla aloimme valmistella reissua, jonka huipennus olisi Mont Blancin huipulle kiipeäminen. Eipä meillä ollut kenelläkään etukäteen käsitystä minkälaisen vuoren me yhdessä vallottaisimme.

468f5a8a-8cb0-4ee8-a62f-001a468e8e0d

Reilun viikon mittaisella reissulla asuimme pääosin Sveitsissä Verbierissä, josta kävimme Italiassa tekemässä harjoitushuiputuksen Vincent Pyramidille (4215m), ja jossa myös harjoittelimme jääpelastautumistaitoja (kuvat alla). Verbierissä kävimme kahtena päivänä akklimatisoitumassa 3500m:ssä, jossa vietimme päivät lukien kirjaa. Kaikki tämä kuuden päivän työ tähtäsi siihen, että pääsisimme turvallisesti ja ilman vuoristotautioireita Blancin huipulle, jonne nousimme Chamonix’sta Ranskasta. Kiitos vuoristo-oppaamme Petten, kaikki sujui enemmän kuin hyvin.

IMG_3931

IMG_3940

P7311157.JPG

Matkamme Blancin huipulle alkoi Chamonix’sta Les Houches kylän kabiinihissillä, jolla nousimme noin 2000m korkeuteen ja sieltä edelleen junalla 2400m. Junan pääteasemalta patikoimme Tete Rousse majalle (3170m), jossa yövyimme. Varsinainen huiputus alkoi siis vasta toisena päivänä kun starttasimme Tete Rousselta aamulla klo 05.10 kohti Gouter-majaa. Otsalamppujen valossa lähdimme etenemään ylöspäin ja matkalla ohitettiin myös vaarallinen sola, jossa kivivyörymät ovat tavallisia. Tuo noin kolmen tunnin mittainen kiipeämisosuus vei minusta mehut ihan totaalisesti ja olin Gouter-majalle tullessa todella väsynyt. Olin varautunut siihen, että majalle syömme kunnolla ja saan energiavarastot täyteen, mutta meidän täytyi jatkaa matkaa ennen kuin ravintola ehti aueta. Tämä meinasi koitua oman huiputukseni kohtaloksi. (note to self: Mars-patukat eivät ole toimiva eväs).

Jo Gouter-majalta lähtiessämme tiesin, että nyt ei energiat välttämättä riitä ja tämän lisäksi minulla oli hirveä pissahätä (mä tiedän…) jo majalta lähtiessä. Ja tässä hädässä kiipesin melkein kahdeksan tuntia. Nousu majalta Blancin huipulle kesti meiltä neljä ja puoli tuntia, ja huipulta takaisin majalle reilu kolme tuntia. Ylöspäin kivutessamme pääni sisäinen ääni käski minua lopettamaan koko ajan, koska olin aivan totaalisen loppu. Vieläkään en käsitä, millä energialla ja voimalla tossu nousi. Kiitos Juhalle, joka meni osan matkaa köysissä mun edellä ja jyrkimmissä kohdissa kevensi huomattavasti mun askelta ”raahaamalla” mua perässä. Samainen kiitos kuuluu toiselle oppaallemme Mathiakselle. Jostain se energia ja sitkeys huipulle asti löytyi, ja tunteen purkaus oli huipulla valtava. Milloinkaan en muista ylittäneeni itseäni tässä mittakaavassa kuin kiivetessäni Blancin huipulle.

8d9e2500-5072-47a8-b757-5edfef363250

Ylemmässä kuvassa olemme Juhan kanssa juuri nousemassa Mont Blancin huipulle 4,5 tunnin kiipeämisen jälkeen. Alla olevassa kuvassa huiputtajan tuuletus.

IMG_4192

IMG_4217

IMG_4261.jpg

Matka Blancin huipulta alas takaisin Gouterin majalle meni omalta kohdaltani yllättävän helposti siihen nähden miten poikki olin huipulle tultaessa. Yhtään pidemmälle en olisi ylöspäin pystynyt kiipeämään. Itsensä puskeminen äärirajoille niin henkisesti kuin fyysisesti olosuhteissa, jossa ymmärtää olevansa paljon itseään suurempien voimien armoilla, auttaa oman elämän tärkeimpien asioiden kirkastamisessa. Sanonta ”kaukaa näkee lähelle” on kirkastunut itselleni jo aikaisemmilla vaelluksilla. Ylhäällä vuoristossa vallitsee myös tietynlainen rauha, joka tulee itselleni siitä, että siellä on keskityttävä siihen, mitä on tekemässä. Yhteen asiaan täysillä keskittyminen yhdistettynä fyysiseen rasitukseen on todella kokonaisvaltainen mindfulnesskokemus ja todennäköisesti myös siksi niin koukuttava.

Niin kuin aikaisemmillakin vaelluksilla ylhäällä vuoristossa ja Blancin huipulla ikävöin perhettäni yli kaiken ja samaan aikaan olin niin onnellinen, että meinasin haljeta siitä onnen ja rauhan, ja itsensä ylittämisen tunteesta. Vaeltaessa ja kiivetessä jylhissä vuoristoissa ymmärtää, että kaukaa näkee lähelle kaiken sen, mikä oikeasti on elämässä tärkeää.

Kohti seuraavaa huippua!

P7311092.JPG

Kuvat: Anna, Heidi ja Juha

Ulkonäkö – onnellisuutemme tae?

diet-403588

Täällä reissussa hotellin altaalla kirjaa lukiessani korviini on kantautunut erilaisia keskusteluita kun toiset turistit, enimmäkseen britit, ovat keskustelleet keskenään. Näistä keskusteluista yksi käsitteli ulkonäköä ja vielä tarkemmin ylimääräisiä kiloja. Aiheesta keskustelivat kolme noin kolmekymmentävuotiasta naista, jotka olivat sitä mieltä, että he eivät loman aikana voi oikeastaan syödä enää yhtään mitään, koska ylimääräisistä kiloista on päästävä eroon. Yksi naisista ehdottikin, että heistä jokainen aloittaisi dieetin heti kotiin päästyään ja näin ”vanha elämä” hyvästeltäisiin kilojen myötä.

Keskustelussa voisi tarttua useampaankin asiaan, mutta tarkastelen tässä tekstissä ”ylimääräisiä kiloja, joista on päästävä eroon” näkökulmaa ja palaan myöhemmin keskustelun muihin aihealueisiin. Tämä brittinaisten käymä keskustelu kuvastaa hyvin aikakauttamme, jossa elämä pyörii enimmäkseen oman ulkonäön ympärillä. Tämä käy hyvin selväksi kun katsoo mainosten, aikakausilehtien ja sosiaalisen median sisältöjä. Mitään poikkeavaa tässä ulkonäköön panostamisessa ei sinällään ole.

Kun tarkastelemme historiaa taaksepäin, huomaamme, että ihminen on kaikkina aikoina halunnut kaunistautua. Nykyaikana kaunistautuminen, ulkonäölle omistautuminen ja ulkonäön muokkaaminen ovat vain saaneet täysin uudet mittasuhteet kun lähes kaikki on jo mahdollista. Jokainen pystyy muokkaamaan itselleen haluamansa ulkomuodon paitsi sosiaalisessa mediassa, mutta myös oikeassa elämässä. Nykyaikana ulkonäön ja nuoruuden vaalimisen ympärille rakentunut miljardibisnes ei voi olla vaikuttamatta meihin kaikkiin; sitä toitotetaan meille joka tuutista. Ulkonäöstä ja kehosta on tullut monelle jo arvo itsessään.

aroni-738302_1920

Tyytymättömyys omaan kehoon istutetaan tyttöihin jo lapsena, ja sitä tyytymättömyyttä on helppo ylläpitää median välittämien kuvien kautta. Koko ajan pitäisi olla jotakin sellaista, mitä ei koe olevansa; hoikempi, muodokkaampi, pidempi tai lyhyempi. Ulkonäköömme kohdistuu koko ajan vaatimuksia, joille jo hyvin nuori lapsi altistuu. Lisäksi sama media ja ulkopuolinen maailma yrittävät kertoa meille kaikin tavoin, että ulkonäkö ja onnellinen elämä kuuluvat yhteen. Siksi kai onnellisuutta tavoitellaan välillä äärimmäisyyksiinkin viedyillä kehonmuokkauskeinoilla.

Omassa arvomaailmassani ulkonäkö ja onnellisuus eivät kuulu nykyään enää samaan lauseeseen. Omasta kehosta huolehtiminen on edelleenkin itselleni tärkeää, mutta nykyään oleellisempaa on se, miltä kehossa tuntuu ja mihin se pystyy kuin se, miltä kehoni näyttää. On paradoksaalista rakentaa oma onnellisuus sellaisen varaan, mikä ei ole pysyvää. Kehomme vanhenee väistämättä ja muuttuu koko ajan, ainoa mikä on meidän vallassamme on mielemme. Me pystymme itse muokkaamaan ajatuksiamme siitä, mikä meille onnellisuutta tuo ja mikä meille on tärkeää.

Nämä altaan reunalla painonpudotuksesta keskustelleet naiset vertailivat, että paljonko painoa pitäisi tippua, että he olisivat onnellisia. Surullista tässä keskustelussa oli, että he eivät suinkaan olleet ylipainoisia vaan omassa normaalipainossaan tai hivenen sen yläpuolella. Tämänkaltainen puhe on valitettavan yleistä täysin normaalipainoisten naisten suusta. He ovat omaksuneet nyky-yhteiskuntamme arvomaailman sen suhteen, miltä naiskehon tulisi näyttää. Sen sijaan, että olisimme tyytyväisiä omaan normaalipainoiseen kehoomme, käytämme aikaa peilin edessä vähissä vaatteissa ja mietimme, mistä kaikkialta ”ylimääräistä” pitäisi saada pois. Ja tämän me siirrämme omille tyttärillemme (ja pojillemme), jotka näkevät äitinsä peilin edessä mittailemassa vyötäröllä olevaa rasvakudostaan.

Me naiset itse ylläpidämme median luomaa kuvaa ihannenaisvartalosta. Meillä on valta kasvattaa nuoremmat sukupolvet uskomaan kehostaan ihan jotain muuta kun mihin me olemme tahtomattamme sosiaalistuneet. Kaunis ulkonäkö ja rasvaton keho voivat olla osa hetkellistä tyytyväisyyttä, mutta onnellisuuden takeeksi niistä ei ole.

Kuvat: Pixabay