Elämäni avannekehossa

_MG_8806

Lapsesta asti minäkuvani ja itsetuntoni on rakentunut oman kehoni varaan. Olen ollut taitava liikkuja, jolle lähes laji kuin laji on ollut helppoa ja luontaista. En ole koskaan joutunut pettymään kehooni siitä huolimatta, että selkäni olen hajottanut jo parikymppisenä, ja lonkkakin on nuorena aikuisena leikattu. Nämä ongelmakohdat olen pystynyt aina jotenkin kompensoimaan. Oma keho on ollut väylä toteuttaa itseäni ja se on myös synnyttänyt kriittisyyden, joka on kulkenut mukanani koko elämäni johtuen paljolti baletti- ja tanssitaustastani. Kun riittävän kauan tuijottaa itseään peilistä vähissä vaatteissa, väkisinkin ajatusmaailma alkaa pyörimään oman kehon ulkomuodon ympärillä. Rakkauteni syömiseen on onneksi pitänyt minut aina terveellisellä tiellä siitä huolimatta, että olen ollut ankara omaa kehoani kohtaan.

Tuo ankara itsekriittisyys kehon ulkomuotoa kohtaan loppui kuitenkin yhdessä yössä syyskuussa 2015. En avaa tässä tyttäreni syntymää sen enempää, koska siitä on olemassa oma tekstinsä. Synnytyksen seurauksena elin kaksi kuukautta paksusuoliavanteen kanssa ja se muutti ajattelumaailmani omasta kehostani pysyvästi. Ensimmäisen puoli vuotta olin hukassa oman, vieraan kehoni kanssa enkä ymmärtänyt miksi mikään ei tuntunut enää samalta. Liikunnan harrastaminen, tanssiminen tai ylipäätään kehossa oleminen ei ollut enää lähimainkaan samanlaista. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin, että oman identiteettini pohja; oma kehoni, oli rikottu avanteen seurauksena.

Avanteessa on kyse paljon isommasta asiasta kuin vain siitä kliinisestä tosiasiasta, että uloste tulee vatsan päällä olevaan pussiin. Keho on kykenemätön selviytymään siitä normaalista elintoiminnosta, joka pitää kehomme toimintakykyisenä. Ulostamisesta tulee avanteen myötä, ainakin aluksi, elämää hallitseva tekijä kun syöminen pitää ajoittaa sen mukaan, milloin ja missä pussi on mahdollista tyhjentää. Uloste, joka normaali elintoiminnoilla voidaan hävittää yhdellä napin painalluksella siirtyy vatsan päällä olevaksi näkyväksi asiaksi, jonka käsittelystä vastaan päivittäin minä itse. Lisäksi ensimmäisiin viikkoihin liittyy helvetillinen kipu itse avanteessa ja koko vatsassa, mikä tulee aaltomaisina vääntöinä ja saa käpertymään kaksinkerroin.

Opin elämään avanteen kanssa, koska minun oli pakko. Odotin kuitenkin avanteen purkuleikkausta kuin kuuta nousevaa. Synnytyslaitoksella minulle kerrottiin, että avanne on minulla maksimissaan kaksi kuukautta ja tuohon olin mieleni ohjelmoinut. Aikataulu onneksi piti, koska olin laskenut purkuleikkauksen varaan sen, että kehoni palautuu ja ennen kaikkea minä palaudun ennalleni. Mutta korjausleikkaus ei muuttanutkaan mitään muuta kuin sen, että uloste ohjautui ulos taas normaalia reittiään. Minuuteni oli pysyvästi muuttunut avanteen seurauksena. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: päivittää arvomaailmani ja käsitykseni itsestäni vastaamaan todellisuutta tai musertua yhdessä entisen minäni kanssa.

Valitsin ensimmäisen. Käytän verbiä valita, koska siitä tässä puhtaasti oli kyse. Seisoin vessassa puhdistamassa leikkaushaavaa avanteen purun jälkeen ja katsoin itseäni peiliin. Peilistä katsoi ihminen, jonka elämän arvoja ja elämän tavoitteita minä en enää tunnistanut, ja tuossa hetkessä tein päätöksen, että arvomaailmani oli muututtava ja entisestä oli päästettävä irti. Oivallus oli pitkän taistelun tulos, mutta siitä lähti purkautumaan vyyhti, joka johti arvomaailmani totaaliseen muuttumiseen. Isoin muutos itselleni oli se, että kehoni ulkomuoto ei enää ollut osa arvomaailmaani.

Arvomaailmani muutos oli suora seuraus identiteettini uudelleen rakentamisesta. Ymmärsin, että kehon ulkoiset ominaisuudet ovat täysin epäolennaisia silloin jos kehon toiminnallisuus on vaurioitunut. Ja nyt puhun siis vain omasta puolestani. Minulle kehotyytyväisyys ei ole synonyymi sille, että olen tyytyväinen kehoni ulkomuotoon. Kehotyytyväisyys liittyy minulla kehopystyvyyteen, siihen, että kehoni ei jätä minua pulaan missään tilanteessa. En arvosta enää ulkonäköä vaan sitä pystyvyyttä ja pätevyyttä, jota kehossani päivittäin koen. Minä en henkilökohtaisesti enää rakenna tyytyväisyyttä itseeni ja elämääni oman ulkomuotoni ja -näköni kautta. Minulle oman kehon ulkonäköön keskittyminen ja sen varaan arvomaailman rakentaminen on joltakin paljon suuremmalta ja merkityksellisemmältä pois.

Kuva: Iida Liimatainen

 

 

 

Musta syksy

FullSizeRender (10) (kopio) 4

Pahin vaihe kellarin remontista, Antilta leikattu ranne ja polvi, pieleen mennyt synnytys, vastasyntynyt Tilda, avanne ja avanteen purkuleikkaus. Nämä kaikki tapahtumat mahtuvat vajaaseen neljään kuukauteen. Muistot tuolta ajalta ovat vieläkin sumun peitossa ja ainoa väri, joka siitä ajasta tulee mieleen on musta. Surullista, mutta totta. Se, minkä piti olla vaaleanpunaista hattaraa olikin mustaa pikeä.

Ympäristön eli remontin olosuhteet lapsen syntymälle eivät olleet parhaat mahdolliset, sen tiedostimme itsekin. Toki meillä oli myös käsitys, että Tildan syntymään mennessä kellarikerros olisi ollut jo todella pitkällä, mutta anturoiden valu sotki tätä aikataulua kokonaisella vuodella. Ympäristö ja remontin vaihe olivat siis jo itsessään stressaavat. Antin ranteen ja polven leikkaukset ajoittuivat myös tähän syksyyn ja siinä oli uudet muuttujat lisää. Lisäksi polvi tulehtui syksyn aikana niin pahasti, että se leikattiin uudestaan ja Antti vietti jouluviikon enemmän tai vähemmän sairaalassa. Tildan ensimmäisen joulun.

Ja sitten se jackpot; synnytys, jonka muuttujaksi tuli urbaani legenda, käsi poskella. Menin synnytykseen ilman mitään odotuksia tai mitään ”ranskalaisia viivoja” miten haluaisin synnytyksen etenevän. Asenteeni oli, että ammattilaiset kyllä tietävät ja neuvovat minua matkan varrella. Neuvolassa kysyin puolessa välissä raskautta, että mitä ovat ne pahimmat vaihtoehdot mitä kaikkea synnytyksessä voi tapahtua. Kysyin tämän ihan silkasta uteliaisuudesta. Realistiminä halusi tietää kaikki ne vaihtoehdot, joihin ehkä pitäisi osata varautua. Sain vastaukseksi yleisen esitelmän alatiesynnytyksen turvallísuudesta ja sivulauseessa maininnan: ”Joskus kuulee sellaisia urbaaneja legendoja, että lapsi syntyy käsi poskella. Jos niin käy niin sitten voi käydä kyllä todella pahasti. Mutta nämä on näitä harvinaisia urbaaneja legendoja eikä sinun kannata niistä välittää”. Enkä välittänyt. Ennen kuin se tapahtui minulle.

Heräämöstä herätessäni muistan sinipukuisen hoitajan seisseen vieressäni ja sanovan: ”Rouva teille jouduttiin tekemään paksusuoliavanne. Lupa käytiin kysymässä mieheltänne, koska olitte silloin jo nukutettuna”. Tämän näin ja kuulin harmaan harson läpi, koska olin aivan tokkurassa nukutuksesta. Muistan kuitenkin miettineeni ennen takaisin unensekaiseen tilaan vaipumista, että mikä helvetti on avanne. Heräsin tokkurasta uudelleen vähän myöhemmin ja ensimmäinen ajatukseni oli, että mitä se hoitaja sanoikaan, että mitä mulle on tehty. En ylettynyt soittamaan kelloa, koska en pystynyt liikkumaan ja huusin hoitajan sänkyni viereen. Oletan, että viereeni tuli sama sinipukuinen hoitaja, joka oli jo kertaalleen avanteesta minulle kertonut. Kysyin uudestaan, että kerrotko vielä mitä minulle on tehty. Ja sain kuulla sen saman minkä olin jo kerran kuullut. Rouva teille on tehty väliaikainen paksusuoliavanne.

Siitä alkoi toipuminen erikoisimmasta tilasta, missä olen koskaan aikaisemmin ollut. Normaalitilanne avanteen kanssa on se, että potilaalla on usein kuukausia jopa vuosi aikaa totutella ajatukseen avanteesta. Aika usein avanne on myös sellainen, joka helpottaa potilaan elämää ja kipuja niin paljon, että potilas on helpottunut sen saadessaan. Mun tapauksessa adaptaatioaikaa ei ollut. Käden poskella piti olla urbaani legenda, josta ei tarvinnut välittää. Hyppäys siitä, että pidän vastasyntynyttä Tildaa onnellisena rintakehäni päällä ja lähden siitä leikkuriin ”normisti kursittavaksi”, siihen, että herään avanteen kanssa, on melkoinen. Tuntuu niin kuin siihen väliin mahtuisi kuukausia, jopa vuosia.

Epäreiluinta tässä kaikessa oli se, että avanne meni heittämällä Tildan edelle. Se meni Tildan edelle fyysisesti, koska uloste ei kysy aikaa kun se päättää tulla ulos. Mutta se meni Tildan edelle varsinkin psyykkisesti. Missä olivat minun ajatukseni kun niiden olisi pitänyt olla Tildassa? Avanteessa ja siinä uudessa kehossa, jossa yhtäkkiä olin. Keho olisi ollut uusi jo pelkästään synnytyksen seurauksena, mutta siitä tuli täysin vieras avannekeho, joka ei ollut minun. Kehollisena ihmisenä aloin rakentaa identiteettiäni täysin alusta. Kaikki, jolle identiteettini oli aikaisemmin perustunut vietiin yhdessä yössä.

Näin ajattelin pitkään; identiteettini perusta oli pyyhkäisty savuna ilmaan. Miten vähän tiesinkään. Kirjoitin aikasemmassa kirjoituksessa, että uskon kaiken tapahtuvan meille syystä. Avanteen takia jouduin rakentamaan identiteettini uudestaan ja sen ansiosta aloin pohtimaan ja kyseenalaistamaan arvojani. Ystäväni Kasper kysyi minulta, että mikä avanteessa oli se tekijä miksi aloin kyseenalaistamaan omia arvojani. Avanne ja vaarallinen synnytys, jonka seurauksena tyttäreni olisi kaikkien lakien mukaan kuulunut olla erityislapsi tai kuollut lapsi, sytytti valot päässäni siitä, että kaikki on katoavaista. Kaikki mitä minulla on voidaan ottaa hetkessä pois. Entiset arvoni, joissa suuntasin vahvasti tulevaisuuteen enkä elänyt tässä hetkessä, korvasin sellaisilla arvoilla, jotka mahdollistavat jokaisesta päivästä nauttimisen. Sitten kun -elämässä tavoitellaan onnellisuutta, joka ei koskaan tule. Valitsin olla onnellinen tässä hetkessä. Valitsin elämääni värejä mustan sijasta. Tämä valinta aiheutti sen, että jouduin tekemään isoja muutoksia, karsimaan ja luopumaan. Tilalle sain kuitenkin enemmän kuin mitä uskalsin edes toivoa.

Avannearpi ja leikkausarpi mahassani muistuttavat minua joka päivä terveestä Tildasta, taistelijasta, jonka itsestäni löysin ja elämästä, jonka minä valitsin. Elämä on ❤

FullSizeRender (10) (kopio) 3