Kaikki varmasti tietävät ne tyypit, jotka vastaavat aina kuulumisia kysyttäessä, että ”oon tosi kiireinen, kauheasti kaikkea” tai ”nyt on tosi kiireinen syksy, onneksi joululomalla ehtii vähän levätä”.  Minäkin tiedän. Olin juuri tämä tyyppi melkein kymmenen vuotta. Kiireestä tuli vakio ja kalenteri oli niin täynnä, että yhtään enempää sinne ei olisi enää merkintöjä mahtunut. Jos piti yrittää ystävien kanssa sopia jotain viikolle niin se ei vaan yksinkertaisesti onnistunut; kaikki arki-illat olivat täynnä ohjelmaa.

Kiireestä tuli trendi jo vuosia sitten. Se, että on töitä ja muuta tekemistä kellon ympäri luo illuusion omasta merkityksellisyydestä, vaikka tosiasiassa aikaa ei jää millekään oleelliselle. Näin oli ainakin omassa tapauksessani. Olen aikaisemmin jo kertonut, että multitaskaaminen on minulle luontaista ja helppoa. Ehkä juuri tästä syystä kalenteria oli helppo täyttää, koska kaikki hommat tuli kuitenkin tehtyä. Vauhtisokeus kuitenkin yllätti enkä tajunnut, että töillä täytetty kalenteri on joltain paljon oleellisemmalta pois. Ja miten olisinkaan voinut tajuta; töiden tekeminen tuntui siinä vaiheessa oleellisimmalta.

Mitä se oleellisin sitten elämässä on? Tähän voisi helposti vetää vaikka äitiyskortin. Sen, että elämässä oleellisinta on olla hyvä äiti. Tähän voisi myös vetää hyvä puoliso-kortin. Nämä molemmat roolit ovat tärkeitä identiteettini osia, mutta eivät suinkaan koko identiteettini. Siksi vastaan, että oleellisinta on olla tyytyväinen omaan elämäänsä niin, että onnellisuus tulee siitä normaalista arjesta eikä tarvitse odottaa jotain isompaa ja merkityksellisempää tapahtumaa tai asiaa. Oleellista on olla tyytyväinen omaan itseensä tässä ja nyt, ei sitten kun.

Kiire on siitä vaarallinen kunniavieras, että se tarttuu helposti. Siitä muodostuu helposti elämäntapa, joka välittyy myös lapsille. Lapsia viedään harrastuksesta toiseen ja heidän kalenterinsa on yhtä täynnä kuin vanhempien. Ja nyt ei pidä ymmärtää väärin. Harrastaminen on ehdottomasti hyvä asia. Siinä vaiheessa kun lapsella on oma kalenteri, koska merkinnät eivät mahdu enää vanhempien kalenteriin tai kun lapsella on harrastuksia niin paljon, että niitä ei muista ilman ylös kirjoittamista, ollaan ehkä menty jonkun rajan yli. Lapset omaksuvat varhain saman kiireen, jota heidän vanhempansa ylläpitävät.

Tällä viikolla yhtenä aamuna hoputin Tildaa aamupuuron kanssa, koska toimenpiteessä on alkanut kestää tolkuttoman kauan. (tähän liittyy hänen isänsä oppi pienistä puurolusikallisista, jolla isä yrittää minimoida lapsensa tukehtumisvaaraa, mutta ei avata tätä ovea nyt). Neljännen kerran hoputin jälleen ja sanoin Tildalle: ”nyt täytyy Tilda laittaa syömiseen vähän vauhtia, olet syönyt jo puoli tuntia aamupuuroa”. Tähän reilu kaksivuotias tyttäreni totesi taaksepäin syöttötuolissaan nojaten ja minua alta kulmien tuijottaen, ”valehtelet”. Tämä osuva kommentti oli todennäköisesti ei tarkoituksellinen, koska kyseinen verbi merkityksineen ei kuulu vielä tyttäreni ymmärryksen piiriin, mutta siinä hetkessä ensin naurettuani vedet silmissä totesin, että niin tavallaan valehtelenkin. Nimittäin meillä ei itse asiassa edes ollut kiire mihinkään vaan olin turhautunut siihen, että syömisessä kesti oman mittapuuni mukaan liian kauan. Kyseessä oli siis täysin turha hoputus, jolla loin mielikuvan siitä, että nyt täytyy toimia nopeammin.

Miten usein kiireen luomisessa ja ylläpitämisessä on loppujen lopuksi kyse meidän omasta mielikuvastamme ja kuvitelmistamme siitä, miten asioiden tulisi edetä tai miten asioita tulisi hoitaa? Miten usein täytämme kalenterimme jollain turhalla vain sen takia, että luulemme täyden kalenterin olevan merkki jostain positiivisesta? Tunne siitä, että jos ei ole kiire, elämä lipuu ohi ja mitään merkityksellistä ei saa aikaiseksi, on väärä. Kiire kunniavieraana vie itseasiassa tilan kaikelta merkitykselliseltä, jonka ymmärtää vasta sitten kun asialle ei ole enää välttämättä mitään tehtävissä.

Kiireetöntä viikonloppua ❤

Kuva: Pixabay