Kehosi tuntee ja muistaa kaiken

fruit-1379911.jpg

Kehollisuus on kiinnostanut minua jo väitöskirjatutkimuksestani lähtien, jolloin se nousi tanssikokemuksia tarkastelleesta aineistosta selvästi esiin. Koko kehollisuuspohdinta on ollut ajatuksissani liikuntaa ja tanssia opettaessa, ja myös silloin kun olen havainnoinut omia kokemuksiani omasta kehollisuudestani. Kehokokemus on aina täysin henkilökohtainen, vaikkakin nykypäivänä omaa kehoa on vaikea tarkastella täysin subjektiivisesti, koska ympäristömme viestittää meille koko ajan, miten meidän tulisi omaan kehoomme suhtautua.

Ympäröivän yhteiskunnan suhtautuminen ihmiskehoon on vaihdellut kautta vuosisatojen. On ollut aikoja kun kehon lihavuuteen on suhtauduttu ihaillen, koska se on merkinnyt korkeaa elintasoa. On ollut aikoja, jolloin rusketus on kertonut ulkotöistä ja sitä kautta alemmasta ruumiillista työtä tekevästä työväenluokasta ja tätä leimaa on vältelty pysyttelemällä poissa auringossa. Nyt elämme aikaa, jolloin paitsi kehomme, mutta myös koko hyvinvointimme määritellään kehomme ulkomuodon ja -näön perusteella. Karkeasti yksinkertaistaen lihaksikas ja vähärasvainen keho kuuluu terveelle ja hyvinvoivalle ihmiselle ja lihava, eli paljon rasvakudosta sisältävä keho, kuuluu sairaalle ja pahoinvoivalle ihmiselle.

Tämänkaltainen kehon lähestymistapa on melko vaarallinen ja kummallinen aikakautena, jolloin tiedämme ihmisen olevan psykofyysinen kokonaisuus. Kehomme ja kehollisuutemme kätkee sisäänsä paljon muistoja ja tunteita. Paljon sellaista, jonka emme edes tiedä siellä olevan. Pitkään jatkunut koulukiusaaminen, väkivaltainen vanhempi, yksinäisyys tai avioero ovat kaikki sellaisia, jotka koemme kehossamme. Mikään kokemuksemme ei rajoitu vain mielen kokemukseksi tai tunteeksi, vaan ne kaikki koetaan myös kehossa. Tämä ei useinkaan ole tiedostettua tai jotain sellaista, jonka voimme selkeästi tuntea varsinkaan jos emme osaa sitä tunnustella.

Meidän tapamme olla kehossamme kertoo meistä paljon. Oppilaita havainnoidessani käytän pääni sisällä sanaa kehoviihtyvyys, joka kuvaa sitä, miten hyvä ihmisellä on olla omassa kehossaan. Oppilas, joka tulee tunnille seinän viertä pitkin ja jää istumaan mahdollisimman kauas muista viestittää kehollaan eri asioita kun oppilas, joka saapuu tunnille kärrynpyöriä heitellen ja kaikki kaverit halaillen. On sanomattakin selvää, että tässä ei ole kyse liikunnallisuudesta, sillä useimmat niistä oppilaista, jotka yrittävät olla näkymättömiä liikuntasalissa, ovat sitä myös tavallisessa luokkahuonetilanteessa. Näiden oppilaiden kohdalla on kyse siitä, että oma keho tuntuu vieraalta ja syitä tähän voi olla monia. Lapsuuden negatiiviset kokemukset ovat voineet varastoida kehoon paljon sellaisia tunteita, jotka mieli on sulkenut pois. Toistuvat epäonnistumiset omalla keholla esimerkiksi liikunnassa ovat voineet omalta osaltaan vaikuttaa siihen, miksi oman kehon liikuttaminen on niin vastenmielistä ja vaikeaa. Omassa kehossa ei ole yksinkertaisesti hyvä olla ja sitä on vaikea pukea sanoiksi.

Kehoviihtyvyydessä ei ole kyse siitä minkä muotoinen tai mallinen keho on eikä kehoviihtyvyydellä ja kehon rasvaprosentilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ylipainoinen tai lihava ihminen voi kokea viihtyvänsä kehossaan ja hän voi saada vahvoja pätevyyden tunteita omassa kehossaan aivan samalla tavalla kuin lihaksikas ja vähärasvainen ihminen saattaa käydä melkoista kamppailua omassa kehossaan ja siinä viihtymisessä. Juuri tässä piilee se ongelma kun määritelmä hyvinvoivasta ja terveestä ihmisestä tehdään pelkästään ulkonäön perusteella. Meidän mielemme on paljon isompi ja merkityksellisempi voima kuin yksikään pakara-, vatsa- tai reisilihas. Oman terveyden ja hyvinvoinnin määritelmässä on ensisijaista, että ymmärrämme oman mielemme voiman ja sen, mitä sillä voi saada aikaan. Oman mielen voiman ymmärtäminen lähtee siitä, että kirkastat itsellesi, mitä haluat ja mitä et halua. Samalla on hyvä kysyä, miksi sinä haluat näitä kyseisiä asioita. Ovatko ne lähtöisin sinusta itsestäsi vai ympäröivästä yhteiskunnasta?

Ympäröivä yhteiskuntamme viestittää meille hirvittävän määrän informaatiota koskien omaa ulkonäköämme. Aika moni pieni lapsi pystyy jo vastaamaan, mitä hänen kehonsa ulkomuodolta odotetaan. Ulkonäköön tuijottaminen alkaa varhain. Kasvamme ajatukseen, että ulkonäön perusteella voi tehdä tulkintoja ja se on meidän hyvinvointimme, terveytemme ja kauneutemme mitta. Liikunnan harrastaminen ja terveelliset elämäntavat mielletään vastaukseksi kaikkeen. Masentuneen pitäisi vain lähteä liikkeelle niin kyllä se mieli siitä piristyy ja lihavan tai ylipainoisen pitäisi vain lähteä liikkeelle niin kyllä se lantio lähtee siitä kapenemaan. Jos liikunta olisi vastaus kaikkeen ja jos ihminen olisi näin yksinkertainen rakennelma, meillä ei olisi yhtäkään lihavaa tai masentunutta ihmistä. Tästä liikunta- ja ravitsemuspuheesta huolimatta, mielenterveyden ongelmat kasvavat vuosi vuodelta, erityisesti nuorilla.

Liikunta toimii parhaimmillaan käänteentekevänä kokemuksena oman kehon ja mielen välillä, ja tutkimustenkin mukaan liikunta auttaa alakuloiseen mieleen erityisesti endorfiinihormonin avulla. Jotta liikunta todella toimisi väylänä oman kehon ja mielen välillä, tarvitaan paljon rohkeutta, paljon onnistumisen kokemuksia ja vielä enemmän pätevyyden kokemuksia. Eli jonkin pitää mielessämme niin sanotusti ”liikahtaa”, jota kokemus liikunnasta olisi positiivinen. Liikunta, sillon kun se tuottaa vain lisää pahaa oloa ja negatiivisia tuntemuksia omasta kehosta, ei auta ketään. Siksi esimerkiksi liikunnan opetuksella on aiheutettu niin paljon negatiivisia kehomuistoja. Keho muistaa jos on ollut pakko tehdä kuperkeikka itku kurkussa tai se kuuluisa kieppi, kaikkien muiden katsoessa.

Koko tämä kehokeskeinen elämämme tiivistyy yhteen ajatukseen: kelpaanko ja riitänkö. Tästähän oikeastaan koko elämässä on kyse. Meillä on luontainen tarve olla yhteisön jäseniä ja kokea yhteenkuuluvuuden ja riittävyyden tunnetta. Se, mikä sosiaalisen median, painetun median, internetin ja television ristiaallokossa on unohtunut, on se, että meidän ei tarvitse kelvata kenellekään muulle kuin itsellemme. Jos hyväksymme itsemme ja rakastamme itseämme, ei ulkopuolelta tulevilla vaatimuksilla ole mitään väliä. Voimme toki kuunnella niitä ja miettiä, sopiiko niistä jokin omaan arvomaailmaamme ja jos sopii, poimimme sen sieltä. Sen sijaan epätoivoinen yritys mahtua kaikkiin ulkonäkökeskeisiin kauneusihanteisiin, saa meidän mielemme voimaan pahoin. Ei meidän ole tarkoituskaan niihin ihanteisiin mahtua. Meidän on tarkoitus oppia rakastamaan ja kohtelemaan kehoamme niin, että se kulkee toimintakykyisenä läpi elämämme. Tämä on meidän mielemme tärkein tehtävä. Meille on annettu yksi keho, yhdet sisäelimet, yhdet luut ja yhdet lihakset. Kohtele niitä niin kuin kohtelet parasta ystävääsi. Kehosi tuntee ja muistaa kaiken.

Kuva: Pixabay

 

 

 

 

Pokemon Go:lla mielen kotiin?

Olen viimeiset viikot yrittänyt miettiä omaa mielipidettäni Pokemon Go:sta ihan vain siitä syystä, että jengi oikeasti pelaa sitä todistettavasti joka puolella. Kuulin pelistä vasta reilu kuukausi sitten veljeltäni ja spontaani rektioni oli, että ”et ole tosissasi” kun Sakke kertoi mitä pelissä tehdään ja miten suosittua se on. Lähtökohtaisesti olen aina ollut pelillistämisen tai minkä tahansa muun motivaattorin kannalla jos se kerran toimii liikuntaan innostavasti. Pokemon Go:n hypersuosio on luonut omalle kohdalle ensimmäisen konkreettisen esimerkin erittäin toimivasta pelillistämisestä, nuo pelit kun eivät ole kuuluneet omaan motivaattorilistaani. (paitsi Giana Sisters, jonka pelaamisesta joystickillä haaveilen välillä vieläkin :D)

Pokemon Go:ssa siis itse pelaaminen vetää puoleensa ja sen avulla jengi lähtee liikkumaan. Tämä hyvä, ollaanhan tässä jo liikkeellä. Itse ajattelen liikkumisesta vielä yhden pykälän pidemmälle. Miten jokainen voisi löytää sellaisen liikuntamuodon, joka tekee hyvää myös mielelle? Siis sellaisen lajin, jota tekee mieli lähteä harrastamaan ihan sen liikunnan itsensä takia. Omasta kehosta vieraantuminen on valitettavasti tätä päivää, joka näkyy ihmisen kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa. Passiiviselle liikkujalle Pokemon Go voi toimia varmasti alkusysäyksenä liikkumiselle ja siitä saa varmasti iloa elämään, tarkoitus ei ole väittää muuta. Lähinnä huolissani olen siitä, että koska ihminen on niin vieraantunut kehostaan ja fyysisestä työn tekemisestä, tarvitaan ulkoisia motivaattoreita, jolla ihminen saadaan ylipäätään liikkeelle.

Minulle liikkuminen on ollut lapsesta asti itsestäänselvyys. Aluksi syyt olivat lähinnä sosiaalisia; liikuttiin yhdessä kavereiden kanssa milloin fudiskentällä, yleisurheilukentällä, tanssikoululla, pihapeleissä tai metsässä. Varhaisteininä sosiaalisuuden lisäksi liikkumiseen tuli mukaan pään nollaamisen sekä fyysisen rasituksen tärkeys. Oma kehontuntemus ja -ymmärrys karttui täysin huomaamatta ja samalla se luonnollisesti vaikutti myös itsetuntoon positiivisesti. Olin löytänyt oman juttuni jo ennen kouluikää ja tästä tuli myöhemmin myös ammattini.

IMG_3742

Kaikista ei tule urheilijoita tai liikunta-aktiiveja, mutta passiivinen elämäntapamme kasvattaa nuoria ja myöhemmin aikuisia, joilla kehon ja mielen välillä ei ole yhteyttä. Kehollisuus kuulostaa joltain todella ylevältä termiltä eikä sille oikein ole parempaa suomenkielistä termiä, (ruumiillisuus mielletään monesti lähes synonyymiksi, mutta se vie ajatukset ehkä liiaksi hautausmaalle) joten tässä kohtaa on nyt tyytyminen siihen. Miten kehollisuus ja Pokemon Go sitten liittyvät yhteen? Minun pelkoni on, että eivät välttämättä yhtään mitenkään. Kehollisuuden muodostavat yksinkertaistaen ajatuksemme, tunteemme, henkisyytemme ja sosiaaalisuutemme. Itse ajattelen, että kehomme on mielemme koti ja parhaimmillaan keho ja mieli pelaavat yhteen toinen toistaan tukien. Mitä paremmin ihminen tuntee kehonsa ja mitä paremmin hän kehossaan viihtyy, sitä paremmin voi myös hänen mielensä.

IMG_3741 (1)

Lasten ja nuorten kanssa työskennellessäni huomaan sen karun muutoksen, joka heidän hyvinvoinnissaan on reilun kymmenen vuoden aikana tapahtunut. Muutoksessa kyse ei ole siitä, että ei osata jonkun lajin lajitaitoja vaan ihan puhtaasti vieraantumisesta omasta kehosta, joka näkyy jo oppilaan tavasta olla ja esimerkiksi tavasta kohdata toinen ihminen. Moni oppilas ei ole lapsuudessaan liikuttanut omaa kehoaan mitenkään ja näin tärkeät motoriset kehityskaudet ovat jääneet hyödyntämättä. Näiden sukupolvien kyky tehdä työtä aikuisena on aivan toisella tasolla kuin mihin aikaisemmat sukupolvet ovat pystyneet. Tämä ongelma ei ole koulun ratkaistavissa vaan tässä kohtaa katseet kääntyvät lasten vanhempiin. Vanhemmat ovat vastuussa lastensa liikuttamisesta ja niin kuin kaikki hyvin tietävät, tässä parhaiten toimii oma esimerkki. Kasvattaminen liikuntaan ja liikunnan avulla sopii yhtä hyvin kodin ohjenuoraksi kuin koulun. Lapsista ei tarvitse kasvattaa superliikkujia, ainoastaan omassa kehossaan viihtyviä ja itseään arvostavia aikuisia.

Kuvat ovat ihastuttavan Eija Jokilahden (eijajokilahtiphoto.kuvat.fi) ottamia ❤