Ensimmäisen kerran vaelsin Chamonix’ssa kesällä 2013m ja silloin kohtasin myös Mont Blancin ihan ensimmäistä kertaa. Lähes päivittäin katselin Blancin huippua usemmasta suunnasta ihmetellen sen jylhää kauneutta. Samalla reissulla nousimme Aguille du Midille (3842m) hissillä, josta katselin Mont Blancin huippua kohti vaeltavia retkikuntia miettien, että tuon huipun valloittaminen olisi todennäköisesti huikea kokemus. Viime kesänä olimme jälleen vaeltamassa Chamonix’ssa ja silloin tein päätöksen: Eurooopan korkeinta vuorta on katseltu riittävästi etäältä ja nyt olisi aika koittaa huiputtaa tuo jylhä vuoren huippu.

Alunperin olin lähdössä matkaan yksin, mutta viime syksyn Annapurna Base Campin (4135m) vaellusreissulla Nepalissa avasin suuni Blancin valloituksesta ja sain houkuteltua mukaani Heidin, johon tutustuin vaelluksella. Huiputusremmiin liittyi vielä naapurin Juha ja tällä porukalla aloimme valmistella reissua, jonka huipennus olisi Mont Blancin huipulle kiipeäminen. Eipä meillä ollut kenelläkään etukäteen käsitystä minkälaisen vuoren me yhdessä vallottaisimme.

Reilun viikon mittaisella reissulla asuimme pääosin Sveitsissä Verbierissä, josta kävimme Italiassa tekemässä harjoitushuiputuksen Vincent Pyramidille (4215m), ja jossa myös harjoittelimme jääpelastautumistaitoja (kuvat alla). Verbierissä kävimme kahtena päivänä akklimatisoitumassa 3500m:ssä, jossa vietimme päivät lukien kirjaa. Kaikki tämä kuuden päivän työ tähtäsi siihen, että pääsisimme turvallisesti ja ilman vuoristotautioireita Blancin huipulle, jonne nousimme Chamonix’sta Ranskasta. Kiitos vuoristo-oppaamme Petten, kaikki sujui enemmän kuin hyvin.

Matkamme Blancin huipulle alkoi Chamonix’sta Les Houches kylän kabiinihissillä, jolla nousimme noin 2000m korkeuteen ja sieltä edelleen junalla 2400m. Junan pääteasemalta patikoimme Tete Rousse majalle (3170m), jossa yövyimme. Varsinainen huiputus alkoi siis vasta toisena päivänä kun starttasimme Tete Rousselta aamulla klo 05.10 kohti Gouter-majaa. Otsalamppujen valossa lähdimme etenemään ylöspäin ja matkalla ohitettiin myös vaarallinen sola, jossa kivivyörymät ovat tavallisia. Tuo noin kolmen tunnin mittainen kiipeämisosuus vei minusta mehut ihan totaalisesti ja olin Gouter-majalle tullessa todella väsynyt. Olin varautunut siihen, että majalle syömme kunnolla ja saan energiavarastot täyteen, mutta meidän täytyi jatkaa matkaa ennen kuin ravintola ehti aueta. Tämä meinasi koitua oman huiputukseni kohtaloksi. (note to self: Mars-patukat eivät ole toimiva eväs).

Jo Gouter-majalta lähtiessämme tiesin, että nyt ei energiat välttämättä riitä ja tämän lisäksi minulla oli hirveä pissahätä (mä tiedän…) jo majalta lähtiessä. Ja tässä hädässä kiipesin melkein kahdeksan tuntia. Nousu majalta Blancin huipulle kesti meiltä neljä ja puoli tuntia, ja huipulta takaisin majalle reilu kolme tuntia. Ylöspäin kivutessamme pääni sisäinen ääni käski minua lopettamaan koko ajan, koska olin aivan totaalisen loppu. Vieläkään en käsitä, millä energialla ja voimalla tossu nousi. Kiitos Juhalle, joka meni osan matkaa köysissä mun edellä ja jyrkimmissä kohdissa kevensi huomattavasti mun askelta ”raahaamalla” mua perässä. Samainen kiitos kuuluu toiselle oppaallemme Mathiakselle. Jostain se energia ja sitkeys huipulle asti löytyi, ja tunteen purkaus oli huipulla valtava. Milloinkaan en muista ylittäneeni itseäni tässä mittakaavassa kuin kiivetessäni Blancin huipulle.

Ylemmässä kuvassa olemme Juhan kanssa juuri nousemassa Mont Blancin huipulle 4,5 tunnin kiipeämisen jälkeen. Alla olevassa kuvassa huiputtajan tuuletus.

Matka Blancin huipulta alas takaisin Gouterin majalle meni omalta kohdaltani yllättävän helposti siihen nähden miten poikki olin huipulle tultaessa. Yhtään pidemmälle en olisi ylöspäin pystynyt kiipeämään. Itsensä puskeminen äärirajoille niin henkisesti kuin fyysisesti olosuhteissa, jossa ymmärtää olevansa paljon itseään suurempien voimien armoilla, auttaa oman elämän tärkeimpien asioiden kirkastamisessa. Sanonta ”kaukaa näkee lähelle” on kirkastunut itselleni jo aikaisemmilla vaelluksilla. Ylhäällä vuoristossa vallitsee myös tietynlainen rauha, joka tulee itselleni siitä, että siellä on keskityttävä siihen, mitä on tekemässä. Yhteen asiaan täysillä keskittyminen yhdistettynä fyysiseen rasitukseen on todella kokonaisvaltainen mindfulnesskokemus ja todennäköisesti myös siksi niin koukuttava.

Niin kuin aikaisemmillakin vaelluksilla ylhäällä vuoristossa ja Blancin huipulla ikävöin perhettäni yli kaiken ja samaan aikaan olin niin onnellinen, että meinasin haljeta siitä onnen ja rauhan, ja itsensä ylittämisen tunteesta. Vaeltaessa ja kiivetessä jylhissä vuoristoissa ymmärtää, että kaukaa näkee lähelle kaiken sen, mikä oikeasti on elämässä tärkeää.

Kohti seuraavaa huippua!

Kuvat: Anna, Heidi ja Juha