Liikunnan asiantuntijat ja ”asiantuntijat” – kuka on kuka?

departure-2405991

Olen pitkästä aikaa taas aloitellut pikku hiljaa tutkimusartikkeleiden kirjoittamista ja siinä samalla olen lukenut paljon liikunta-alan tutkimuksia ja tutkimusaiheeseeni liittyvää kirjallisuutta. Yksi mielenkiintoinen tutkimus tuli vastaan selatessani uusimpia Liikunta & Tiede-lehden numeroita. Riikka Turtiainen tarkasteli tutkimuksessaan suomalaisten naisten fitnessblogeja ja asiantuntijuuden rakentumista niissä. Tämä aihe sai ajankohtaisuudellaan minut taputtamaan käsiäni yhteen. Olen viimeisen puolen vuoden aikana lukenut toinen toistaan merkillisempiä ”liikunnan ammattilaisten” blogikirjoituksia, joissa liikunnan (ja usein myös ravitsemuksen) ammattilaiseksi on pätevöidytty treenaamalla oma keho vähärasvaiseksi ja lihaksikkaaksi. Mitäpä muuta liikunnan asiantuntija tarvitseekaan kuin treenatun kehon?

Liikunnan asiantuntijuus on itse asiassa kaikkea muuta kuin se oma treenattu keho. Ihan oikea asiantuntija ymmärtää sen monisyisen ilmiökentän, jonka äärellä ollaan kun puhutaan ihmisen terveydestä, kehosta ja sen liikuttamisesta.  Asiantuntijaa ja ”asiantuntijaa” ei erota toisistaan koulutus, sillä se ei vielä takaa mitään vaikka antaakin viitteitä tiedon ja ajattelun äärellä vietetyistä vuosista. Sen sijaan asiantuntijan ja ”asiantuntijan” erottaa toisistaan ilmiöön perehtyminen ja halu ymmärtää ilmiötä kaikilta mahdollisilta kanteilta. Ymmärryksen ja tahtotilan lisäksi heidät erottaa myös kyky ajatella ja ymmärtää syy-seuraussuhteita. On melko erikoista, että ihmiset ottavat ruokaohjeita vastaan ihmisiltä, joilla ei ole mitään muuta meriittiä kuin oma rasvaton, lihaksikas keho ja kahden kuukauden kirjekurssi. Se olisi vähän sama kuin menisimme lääkärille, jolla ei ole koulutusta, mutta hän on onnistunut pysymään itse terveenä jo kaksi vuotta. Tai menisimme kampaajalle, jolla ei ole koulutusta, mutta, joka osaa tehdä upeita kampauksia ainakin omiin hiuksiinsa.

dumbbells-2465478

Liikunnan ja terveyden ilmiökentällä kyse on rahasta ja siksi tilaisuus niin sanotusti tekee varkaan. Ihmisten ylipaino, pahoinvointi ja tyytymättömyys omaan elämään luovat sellaiset markkinat, että toimeen tekee mieli tarttua vähän vähemmälläkin ymmärryksellä. Ihmiset ovat valmiita maksamaan satoja euroja jos heille luvataan nopeita tuloksia painon pudotuksessa ja lihasmassan lisäämisessä. Jokainen todellinen liikunnan asiantuntija ymmärtää, että ei ole oikotietä onneen. Jos kilot on hankittu vuosien jopa vuosikymmenten kuluessa, ei niistä ole järkevää hankkiutua eroon kuudessa viikossa. Ja oleellisinta tässä on se, että kyse on paljon muusta kuin pelkistä kiloista. Oma mieli pitää kääntää ihan eri asentoon ja todennäköisesti joitain menneisyyden asioita pitää käsitellä, jotta päästään siihen ytimeen, miksi ihminen on lihonut 30kg viimeisen kymmenen vuoden aikana. Se, mikä näyttäytyy meille ylipainoisuutena, saattaa olla oire jostakin sellaisesta kokemuksesta/tapahtumasta tai ongelmasta, jota mieli ei ole käsitellyt. Siitä syystä pelkän oireen hoitaminen johtaa vuosien painon kanssa jojoiluun, joka huonontaa entisestään ihmisen käsitystä itsestään ja omasta kehokokemuksestaan.

Kehokokemus ja ihmisen oma kehollisuus on koko liikuntabisneksessä lähtökohta, joka tulisi ymmärtää. Ilmiönä se on myös niin monisyinen, että pelkät omat kokemukset eivät välttämättä riitä. Nämä omat kokemukset ovatkin blogimaailman hienous ja samalla kirous. Bloggaajat ovat pitkälti kokemusasiantuntijoita, jotka kirjoittavat eri asioista pohjautuen omiin kokemuksiinsa. Bloggareiden omat kokemukset sellaisenaan ovat arvokkaita ja mielenkiintoisia lukea. Itse henkilökohtaisesti haen apuja blogeista kun etsin sopivia lastenvaunuja tai pohdin, mitä kasvorasvaa seuraavaksi kokeilisin. Silloin kun on kyse terveydestä, hankin tietoni niiltä ihan oikeilta asiantuntijoilta. Luonnollisesti bloggareista löytyy niitä ihan oikeitakin asiantuntijoita, jotka yhdistävät tiedon, omat kokemuksensa, ajattelunsa ja kykynsä teksteiksi.

Näitä oikeita asiantuntijoita on toisinaan melko vaikea kuunnella, koska he eivät lupaa mitään nopeaa oikotietä yhtään mihinkään. Luin viime viikolla yhden fitnessbloggaajan tekstin jossa hän paitsi myi omaa painonpudotusverkkokurssiaan (tuloksia kahdessa viikossa) myös soimasi ylipainoisia ihmisiä laiskuudesta ja liikkumattomuudesta ”lähtekää nyt ihmiset vaan liikkeelle”-tyyppisesti. Lisäksi teksti oli täynnä lauseita, jotka alkoivat sanoilla ”mun mielestä”. Tämänkaltainen ajatuksen juoksu pohjaa nimenomaan kirjoittajan omaan subjektiiviseen kokemukseen liikunnasta ja omasta painon pudotuksesta, ja joka on yhtenä subjektiivisena kokemuksena arvokas sellaisenaan. Pelkkä kokemus ei kuitenkaan riitä kun puhutaan liikunnan asiantuntijuudesta tai mistä tahansa muusta asiantuntijuudesta.

Liikuntaan, ihmisen terveyteen ja kehoon liittyvien ilmiöiden tulkitseminen pelkkien omien kokemusten ja mustavalkoisesti vain lihasmassan, rasvan ja hapenottokyvyn näkökulmasta saattaa pitkällä aikavälillä luoda enemmän pahoinvointia kuin hyvinvointia. Netti on pullollaan kirjoituksia aiheesta kuin aiheesta. Kirjoittajia ja heidän tekstiensä sisältöjä on mahdoton kontrolloida (lakipykälien rikkoutuessa helpompi), mutta me lukijat voimme päättää miten lukemaamme suhtaudumme ja minkälaista tietoa arvostamme. Meillä lukijoilla on valtava vastuu. Meidän tehtävämme on päätellä kuka on kuka.

Kuvat: Pixabay

Kuka sinun lastasi liikuttaa?

team-2444978.jpg

Satuin tässä taannoin mukaan pöytäkeskusteluun, jossa pohdittiin lasten harrastusten kustannuksia. Pöydässä oli yleisurheilua, palloilua ja kuvataiteilua harrastavien vanhempia. Yleisin ihmetyksen aihe oli todella erilaiset kustannukset eri harrastusten välillä sekä myös ohjaamisen/opettamisen/valmentamisen vaihteleva taso. Keskustelussa päästiin siis heti asian ytimeen; rahaan. Se mikä näyttäytyy maksaville vanhemmille ”vain” lukukausi- tai vuosimaksuna, kätkee sisäänsä melkoisen ison kulurakenteen, joka harrastajilta kerätyillä maksuilla pitää pystyä kattamaan. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa aika pitkänkin tekstin, mutta ei avata sitä ovea koko laajuudessaan nyt vaan raotetaan sitä vähän, ja jatketaan matkaa kiinnostavampaan ytimeen.

Riippuen mikä taho järjestää lapsen harrastuksen, voi kulurakenne muodostua hyvinkin erilaiseksi. Oleellisin ero on harrastustoimintaa tarjoavan yrityksen yritysmuoto. Kulurakenteen kannalta on täysin eri asia tarjoaako palvelua esimerkiksi urheiluseura, yhdistys, toiminimi vai osakeyhtiö. Valtio ja kunnat tarjoavat tukeaan ensimmäisenä mainituille, kaksi jälkimmäistä tulevat toimeen omillaan. Iso ero on myös siinä maksaako yritys tarjoamastaan harrastustoiminnastaan arvonlisäveroa vai ei. Osakeyhtiö on arvonlisäverovelvollinen ja toiminimi tietyn summan (n. 8000€) ylittyessä tilikauden aikana. Sen sijaan urheiluseura ja yhdistys eivät ole arvonlisäverovelvollisia tarjoamastaan harrastustoiminnasta. Tiedän, että arvonlisävero sanana aiheuttaa jo paiseita, mutta kyseessä on siis simppelisti sanottuna valtiolle maksettava vero, joka sisältyy palvelun hintaan.

Tämän käytännön takana on Suomen valtion näkemys yritysverotuksesta, jossa yhdistykset ja seurat nähdään voittoa tavoittelemattomina hyväntekijöinä ja osakeyhtiöt ja toiminimet rahanhimoisina riistäjinä. Suomessa ei ole tähän päivään mennessä vielä ollut sallittua rikastua omalla työllään eikä tähän ole tulossa muutosta ihan hetkeen. Harrastustoiminnan kohdalla kaikkien yritysmuotojen tavoite lienee kuitenkin sama: pyörittää toimintaa niin, että rahat riittävät kattamaan kulut ja mielellään saisi toki jäädä vähän sukan varteenkin, jotta toimintaa pystyy kehittämään ja jotta sen jatkaminen on järkevää.

Kulujen kattamisesta päästään pöytäkeskustelumme oleellisimpaan osaan: miten lasten liikuntaharrastusten ohjaajien/opettajien/valmentajien taso on niin vaihteleva eri harrastusten välillä. Syitä on varmasti monia riippuen lajista ja harrastustoimintaa järjestävästä tahosta, mutta se merkittävin vedenjakaja on jälleen kerran raha, joka määrää, kuinka paljon seuralla/yhdistyksella/yrityksellä on varaa maksaa palkkaa ohjaajilleen ja valmentajilleen. Tässä kohtaa haluan todeta, vaikkakin vähän karrikoiden, että pitäisi olla itsestään selvää, että jos koko vuoden harrastus maksaa alle 100€, harrastukselta ei voi odottaa ammattitaitoa ja osaamista.

kids-2580991.jpg

Lasten ryhmät ovat jostain syystä monessa lajissa valikoituneet, osin varmasti olosuhteiden pakosta, sellaisiksi, joita voi ohjata kuka tahansa. Useimmiten lapsilla ja ylipäätään alkeisryhmillä on kokemattomimmat ja nuorimmat ohjaajat/opettajat, vaikka itseasiassa mitä nuorempi lapsi, sen osaavampi pitäisi olla häntä ohjaavan opettajan tai valmentajan. Ja nyt en halua dissata nuoria ohjaajan ja valmentajan alkuja. Heissäkin on paljon helmiä ja luontaisia kykyjä, tämän olen myös itse nähnyt. Olen nähnyt myös sen toisen puolen. Vastuu muutoksesta ei ole näillä nuorilla innokkailla ohjaajan ja valmentajan aluilla vaan heitä palkkaavilla yrityksillä ja seuroilla.

Lasten liikuttamiseen liittyy pedagoginen, mutta myös fysiologinen vastuu. Ei ole ihan yhdentekevää, missä iässä opetellaan mitäkin ja minkälaisella pedagogisella otteella lasta ohjataan. Lapsen motorinen kehitys etenee vaiheittain, joissa oleellista on huomioida lapsen kulloinenkin kehityksen taso. Motoriseen kehitykseen liittyy isolta osin hermoston kehittyminen ja geneettinen perimä. Kaikki lapset eivät siis suinkaan ole samassa vaiheessa samaan aikaan. Tämän huomioimiseen tarvitaan ammattitaitoa, jotta lapsi saa yksilöllistä ohjausta ja opetusta. Taitava ohjaaja ja opettaja on myös se, joka saa heikoimmat harrastajat oppimaan, innostumaan ja jäämään harrastuksen pariin, sen sijaan, että he kyllästyttyään omaan huonouteensa lopettavat. Todellisuudessa kyse on useimmiten heidän ohjaajansa huonoudesta, ei heidän omastaan.

young-swimmer-2494904.jpg

Lasten harrastaminen puhuttaa tasaisin väliajoin, yleensä siitä näkökulmasta, että Suomen urheilun taso on monessa lajissa laskenut viimeisten vuosikymmenten saatossa ja junioritoiminnalle pitäisi tehdä jotain. Itse en niinkään katso tätä asiaa tästä vinkkelistä vaan lähinnä entisen harrastustoiminnan tarjoajan näkökulmasta ja tulevan harrastavan lapsen vanhempana. Yksinkertainen fakta on se, että mikäli harrastustoiminta rakentuu ohjaamisen, opettamisen tai valmentamisen varaan, joku saa siitä aina palkkaa (pois lukien ne kultaakin kalliimmat, ilmaiseksi valmentavat ammattitaitoiset vanhemmat) ja ammattitaito maksaa.

Meidän vanhempien pitää olla valmiita maksamaan harrastuksesta enemmän jos haluamme laatua opetukseen ja ohjaukseen. Minulle henkilökohtaisesti ei ole yhdentekevää kuka minun lastani liikuttaa ja siksi minulle ei myöskään ole yhdentekevää, mitä lapseni alkaa harrastamaan. Halvalla saa hyvää äärimmäisen harvoin eikä lasten harrastamisen kustannukset tee tässä poikkeusta. Kokemus, koulutus, ammattitaito ja osaaminen maksavat.

Kuvat: Pixabay