Ulkonäkö – onnellisuutemme tae?

diet-403588

Täällä reissussa hotellin altaalla kirjaa lukiessani korviini on kantautunut erilaisia keskusteluita kun toiset turistit, enimmäkseen britit, ovat keskustelleet keskenään. Näistä keskusteluista yksi käsitteli ulkonäköä ja vielä tarkemmin ylimääräisiä kiloja. Aiheesta keskustelivat kolme noin kolmekymmentävuotiasta naista, jotka olivat sitä mieltä, että he eivät loman aikana voi oikeastaan syödä enää yhtään mitään, koska ylimääräisistä kiloista on päästävä eroon. Yksi naisista ehdottikin, että heistä jokainen aloittaisi dieetin heti kotiin päästyään ja näin ”vanha elämä” hyvästeltäisiin kilojen myötä.

Keskustelussa voisi tarttua useampaankin asiaan, mutta tarkastelen tässä tekstissä ”ylimääräisiä kiloja, joista on päästävä eroon” näkökulmaa ja palaan myöhemmin keskustelun muihin aihealueisiin. Tämä brittinaisten käymä keskustelu kuvastaa hyvin aikakauttamme, jossa elämä pyörii enimmäkseen oman ulkonäön ympärillä. Tämä käy hyvin selväksi kun katsoo mainosten, aikakausilehtien ja sosiaalisen median sisältöjä. Mitään poikkeavaa tässä ulkonäköön panostamisessa ei sinällään ole.

Kun tarkastelemme historiaa taaksepäin, huomaamme, että ihminen on kaikkina aikoina halunnut kaunistautua. Nykyaikana kaunistautuminen, ulkonäölle omistautuminen ja ulkonäön muokkaaminen ovat vain saaneet täysin uudet mittasuhteet kun lähes kaikki on jo mahdollista. Jokainen pystyy muokkaamaan itselleen haluamansa ulkomuodon paitsi sosiaalisessa mediassa, mutta myös oikeassa elämässä. Nykyaikana ulkonäön ja nuoruuden vaalimisen ympärille rakentunut miljardibisnes ei voi olla vaikuttamatta meihin kaikkiin; sitä toitotetaan meille joka tuutista. Ulkonäöstä ja kehosta on tullut monelle jo arvo itsessään.

aroni-738302_1920

Tyytymättömyys omaan kehoon istutetaan tyttöihin jo lapsena, ja sitä tyytymättömyyttä on helppo ylläpitää median välittämien kuvien kautta. Koko ajan pitäisi olla jotakin sellaista, mitä ei koe olevansa; hoikempi, muodokkaampi, pidempi tai lyhyempi. Ulkonäköömme kohdistuu koko ajan vaatimuksia, joille jo hyvin nuori lapsi altistuu. Lisäksi sama media ja ulkopuolinen maailma yrittävät kertoa meille kaikin tavoin, että ulkonäkö ja onnellinen elämä kuuluvat yhteen. Siksi kai onnellisuutta tavoitellaan välillä äärimmäisyyksiinkin viedyillä kehonmuokkauskeinoilla.

Omassa arvomaailmassani ulkonäkö ja onnellisuus eivät kuulu nykyään enää samaan lauseeseen. Omasta kehosta huolehtiminen on edelleenkin itselleni tärkeää, mutta nykyään oleellisempaa on se, miltä kehossa tuntuu ja mihin se pystyy kuin se, miltä kehoni näyttää. On paradoksaalista rakentaa oma onnellisuus sellaisen varaan, mikä ei ole pysyvää. Kehomme vanhenee väistämättä ja muuttuu koko ajan, ainoa mikä on meidän vallassamme on mielemme. Me pystymme itse muokkaamaan ajatuksiamme siitä, mikä meille onnellisuutta tuo ja mikä meille on tärkeää.

Nämä altaan reunalla painonpudotuksesta keskustelleet naiset vertailivat, että paljonko painoa pitäisi tippua, että he olisivat onnellisia. Surullista tässä keskustelussa oli, että he eivät suinkaan olleet ylipainoisia vaan omassa normaalipainossaan tai hivenen sen yläpuolella. Tämänkaltainen puhe on valitettavan yleistä täysin normaalipainoisten naisten suusta. He ovat omaksuneet nyky-yhteiskuntamme arvomaailman sen suhteen, miltä naiskehon tulisi näyttää. Sen sijaan, että olisimme tyytyväisiä omaan normaalipainoiseen kehoomme, käytämme aikaa peilin edessä vähissä vaatteissa ja mietimme, mistä kaikkialta ”ylimääräistä” pitäisi saada pois. Ja tämän me siirrämme omille tyttärillemme (ja pojillemme), jotka näkevät äitinsä peilin edessä mittailemassa vyötäröllä olevaa rasvakudostaan.

Me naiset itse ylläpidämme median luomaa kuvaa ihannenaisvartalosta. Meillä on valta kasvattaa nuoremmat sukupolvet uskomaan kehostaan ihan jotain muuta kun mihin me olemme tahtomattamme sosiaalistuneet. Kaunis ulkonäkö ja rasvaton keho voivat olla osa hetkellistä tyytyväisyyttä, mutta onnellisuuden takeeksi niistä ei ole.

Kuvat: Pixabay

 

 

 

 

 

 

Mitä onnellisuuteen tarvitaan?

_MG_8797

En ole tämän elämän aikana juurikaan ajatellut onnellisuutta ja sitä, mitä se minulle merkitsee. Käsite onnelllisuus iski tajuntaani vasta kun tajusin olevani onnellinen; ymmärsin 37-vuotiaana mitä onnellisuus on omalla kohdallani. Jos joku olisi kysynyt ennen tätä, olenko onnellinen, olisin todennäköisesti vastannut kyllä, ymmärtämättä mitä edes vastasin. Onnellisuus on valtavan henkilökohtainen olotila ja siksi sen rakennusaineet ovat myös henkilökohtaisia. En voi sanoa, että olisin elämässäni ollut ennen tätä oivallusta jotenkin onneton, mutta ei minulla myöskään ollut aikaa miettiä, mitä onnellisuus on. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, minun onnellisuuteni lähti oman itsen äärelle pysähtymisestä. Ikinä aikaisemmin minulla ei ollut aikaa sitä tehdä eikä myöskään tarvetta. Nurkkaan ahdistettuna jouduin ottamaan mittaa itsestäni sellaisella mittasuhteella, jonka edessä en ole ollut koskaan aikaisemmin.

Nurkassa ollessani minulla oli aikaa pohtia asioita niin monesta näkökulmasta, että ajatukset alkoivat selkiytyä ja se minun elämäni oleellisin alkoi nousta esiin. Kysyin itseltäni lukemattomia kertoja, mikä on minulle tässä elämässä tärkeintä ja sen jälkeen kysyin, mikä on minulle tässä elämässä toiseksi tärkeintä. Tämän jälkeen kysyin vielä, mikä on minulle tässä elämässä kolmanneksi tärkeintä. Näiden kysymysten jälkeen kysyin, näkyvätkö nämä kolme tärkeintä arvoa omassa elämässäni juuri nyt ja jos eivät näy, miten minun pitää elämääni muuttaa? Ette arvaakaan miten helpottavaa oli tajuta, että ne kaikki tarvittavat elämänmuutokset ovat minun vallassani ja pystyn itse omalla toiminnallani muuttamaan elämääni arvojeni suuntaisesti. Kuulostaa hirveän yksinkertaiselta, mutta tosiasiassa kauhean kaukaiselta jos on vuositolkulla elänyt sokeana omille arvoilleen ja luullut, että näin tämän kuuluu mennä. Tämän ymmärtäminen on tähänastisen elämäni paras oivallus, helposti.

Kun ihmisiltä kysytään, mikä on tärkeintä elämässä, yleisimmät vastaukset ovat terveys ja perhe, joko tässä järjestyksessä tai päinvastaisessa. Näin minäkin todennäköisesti vastasin. Seuraava relevantti kysymys on, miten nämä tärkeimmät asiat, perhe ja terveys, näkyvät elämässäni? Tähän en olisi aikaisemmin voinut vastata muuten kuin luetella kaikki kehon osat, jotka prakaavat ja kertoa ne kaksi iltaa viikosta kun olen kotona perheeni kanssa. Nyt katselen tuota elämänvaihetta silmiäni pyöritellen ja miettien, että miksi kukaan haluaa elää niin kuin itse lähes kymmenen vuotta elin. Elämääni taaksepäin katsoessa herää väkisinkin kysymyksiä, kuten mihin minulla oli niin hirveä kiire tai miksi edellisen saavutuksen jälkeen piti saavuttaa jotain isompaa? Jotenkin mieleni oli fiksoitunut ajatukseen, että oma onnellisuuteni on kiinni siitä isommasta ja suuremmasta saavutuksesta, vaikka tosiasiassa en olisi voinut enempää väärässä olla.

Mitä minun onnellisuuteeni sitten tarvitaan? Jos se pitäisi kiteyttää yhteen sanaan niin vastaisin, että aikaa. Aikaa itselle, aikaa perheelle, aikaa ajatuksille, aikaa kodille ja aikaa mennä riittävän kauas, jotta voi nähdä lähelle. Aikaa tutustua siihen 37-vuotiaaseen Annaan, joka on kahdessakymmenessä vuodessa kasvanut melko toisenlaiseksi ihmiseksi. Vielä muutama vuosi sitten nauroin yhdelle rentoutusharjoitukselle, jonka tarkoituksena on tuijottaa valkoista lakanaa ja antaa mielen tyhjentyä täysin. En vain yksinkertaisesti pystynyt tyhjentämään mieltäni niin, että en olisi ajatellut mitään, ja olin sitä mieltä, että se ei ole edes mahdollista. Jälleen kerran olin väärässä.

Onnellisuus ei todellakaan ole määränpää, vaan tapa elää ❤

Kuva: Iida Liimatainen