Feikki tykkäysmaailmamme

like-1804599

Sähköpostiini on kilahdellut pitkin kesää mainosmeilejä, joissa myydään seuraajia ja tykkäyksiä eri sosiaalisen median kanaville. Omaa sometiliä on siis tämän palvelun kautta mahdollista muokata näyttämään suositummalta kuin mitä se oikeasti on. Tämä  ”kulissien” luominen ja pystyssä pitäminen ei tietenkään ole ilmiönä uusi, mutta keinot sen ylläpitämiseksi ovat. Nykyelämä on siirtynyt pitkälti someen ja on ihan normaalia, että esimerkiksi lehtihaastattelussa mainitaan henkilön instaseuraajien määrä, ikään kuin se kertoisi aukottomasti kuinka suosittu henkilö on.

Suosituksi tulemista ja suosittuna olemista tavoitellaan todennäköisesti syystä, jota harva pystyy edes pukemaan sanoiksi. Tositeeveen aloittama ”kenestä tahansa voi tulla julkkis”-teema on saanut jatkoa monien eri somekanavien kautta vloggraiden, bloggareiden ja tubettajien muodossa. Kenestä tahansa taviksesta voi todellakin tulla somejulkkis yhdessä yössä ja se houkuttaa. Julkisuudessa olemiseen liitetään menestystä, varakkuutta ja helppoa elämää. Muutama vuosi sitten meillä oli kasvamassa ensimmäinen nuori sukupolvi, jotka mielsivät julkisuuden henkilönä olemisen ammatiksi.

Julkisuuskuva on nimensä mukaisesti julkisuuskuva, ei todellisuuskuva. Kenenkään elämä ei ole sitä miltä se näyttää. Yhdenkään ihmisen todellisuuteen et pääse käsiksi sosiaalisen median tai lehtikirjoitusten kautta. Silloin kun ihmisen elämää tarkastellaan etäältä esimerkiksi somen kautta, siihen sekoittuu jo vähintään yhden ihmisen tekemä tulkinta tekstin tai kuvan muodossa, ja sen jälkeen siihen sekoittuu sinun oma tulkintasi asiasta. Todellisuuden elää vain yksilö ja hänen lähipiirinsä.

Ymmärrys todellisuudesta ja realistisesta elämänkulusta on hämärtynyt nykyihmisen tavassa elää omaa elämäänsä. Oikea elämä on välillä täynnä pettymyksiä, pienempiä ja isompia kompastuksia ja välillä taas onnistumista, iloa ja naurua. Mutta ei pelkästään tätä jälkimmäistä. Sosiaalinen media on vahvistanut illuusiota täydellisestä elämästä, jota ylläpidetään oman sometilin avulla. Omaa kuvaa muiden silmissä muokataan paitsi julkaistujen kuvien kautta, mutta myös julkaistujen kuvien karsimisen kautta. Omasta itsestä ja elämästä näytetään vain parhaat palat, ja joskus nekin jopa vähän paremmaksi muokattuina. Parhaiden palojen näyttäminen viedään Instagramissa äärimmilleen; kuvalla pitää olla joku tietty tykkäysmäärä ylitettynä, jotta se saa jäädä tilin kuviin. Tilistä karsitaan pois kaikki kuvat, joilla on liian vähän tykkäyksiä.

like-1804601

Elämme pinnallisessa maailmassa, jossa kaikki on muokattavissa. Voit muokata kehosi kovalla treenillä, dieteillä, rasvaimulla ja leikkauksilla. Voit muokata ulkonäkösi ripsillä, kynsillä, kulmilla, hiusvärillä ja erilaisilla pistoksilla. Voit muokata kuvat, joita itsestäsi julkaiset, näyttämään ihan siltä miltä itse haluat. Ja lopulta, voit muokata oman elämäsi näyttämään somen kautta siltä miltä haluat.

Mihin on hävinnyt todellisuus, jossa on normaalia olla normaali? Ihmisen elämänkaareen kuuluu monia eri värejä ja kokemuksia niin hyvässä kuin pahassa, ja jotka kaikki kuuluvat elämään. Nykymaailman oleellisin arvo tuntuu olevan, miten saan oman elämäni ja oman itseni näyttämään paremmalta ja kauniimmalta kuin mitä todellisuus on. Maalaisjärjellä ajateltuna voisi ajatella, että feikki elämä ja jonkin roolin ylläpitäminen alkaa pidemmän päälle tuntumaan raskaalta. Sometykkäysten kautta eläminen, niiden varaan identiteetin rakentaminen ja someilluusion ylläpitäminen eivät tuota loppujen lopuksi yhteenkään elämään mitään hyvää. Feikki tykkäysmaailmamme luo ympärillemme täydellisyyttä, jota ei ole olemassakaan.

Sähköpostiani kesän lopussa siivotessa vastaan tulivat nämä useat eri mainokset oman sosiaalisen median tilin seuraajamäärän kasvattamisesta. Seuraavassa postauksessa kerron mitä tapahtui kun uteliaisuus voitti ja kokeilin hetken elämää vähän ”suositumpana” instatähtenä.

 

 

Haluatko, että lapsesi osaa asettua toisen ihmisen asemaan?

selfie-465563

Pari viikkoa sitten kävelin yhden ostoskeskuksen läpi ja kuuntelin liukuportaissa alakouluikäisten tyttöjen keskustelua. Kaikilla oli kännykät kädessä ja yksi tytöistä purskahti nauruun ja huudahti muille tytöille: ”kattokaa miten iso maha!” Ehdin kuulla jatkokeskustelua vain vähän, mutta kuulemani perusteella arvostelun kohteena oli kaikkien tuntema tyttö, joka oli laittanut kuvansa johonkin somekanavaan.

Niin some. Tuo autuaaksi tekevä virtuaalimaailma, jossa kaikki ovat vapaata riistaa arvostelulle ja naureskelulle. Se some, jossa nykypäivänä on enää kovin vähän kosketuspintaa ihmisten ihan oikeaan elämään. Sosiaalinen media koostuu valikoidusta todellisuudesta, jonka sisällöstä päätöksen tekee sen tekijä. Jää katsojan/lukijan tehtäväksi tehdä päätelmät näkemästään, lukemastaan ja kuulemastaan. Tämän tehtävän äärellä lapset ja nuoret ovat päivittäin yksin. On sanomattakin selvää, että vastuu on iso.

Nykyiset sukupolvet kasvavat somekulttuurin keskellä syntymästään lähtien, mutta se ei suinkaan tarkoita, että he somen avulla kasvaisivat somen sisältöjen taitaviksi käyttäjiksi ja ymmärtäjiksi. Yle uutisoi vuosi sitten Helven nuorten arvoja ja asenteita tarkastelleesta tutkimuksesta, jonka mukaan empatiakyky on tämän hetken nuorilla katoava luonnonvara. Tätä ei oikeastaan voi ihmetellä. Selfiekulttuuri antaa täyden tukensa minä-keskeiselle elämäntyylille, jossa elämä kietoutuu oman itsen ympärille ja elämän arvot perustuvat tykkäyksien ja jakojen määrään. Oman itsen hyväksyntä lepää ympäriltä tulevien keinotekoisten tykkäysten varassa ja oma identiteetti rakentuu keinotekoisen somekuvan varaan. Some on täynnä kiiltokuvia, kauniita, liian laihoja ja menestyviä ihmisiä, joita elämä ei näytä potkivan päähän ikinä. Tämän sisällön edessä lapsi ja nuori rakentaa omaa identiteettiään virheineen ja väärine valintoineen.

Minä-keskeisessä kulttuurissamme on toinenkin varjopuoli. Elämä nähdään usein omina valintoina, jossa jokainen on ”oman onnensa seppä”. Kyvyttömyys tai haluttomuus nähdä ympärillä olevien avun ja empatian tarve saattaa tarkoittaa myös kyvyttömyyttä tunnistaa omaan epäonnistumiseen vaikuttaneet tekijät. Lapsen ja nuoren kehittyvälle identiteetille ja itsetunnolle ei tee hyvää jos jokainen epäonnistuminen elämässä on puhtaasti oma vika. Miten epäonnistumisista voi päästä ikinä eteenpäin jos kukaan muu ei näytä koskaan epäonnistuvan tai jos olen kaikki epäonnistumiset itse itselleni aiheuttanut?

Olen aidosti huolestunut empatiakyvyn katoamisesta en vain nuorilla vaan myös meillä aikuisilla. Meillä ei olisi yhtäkään kiusaustapausta koulussa, harrastuksissa, netissä tai työpaikoilla jos meillä olisi kykyä ja halua asettua toisen asemaan. Toisen asemaan asettumista voi harjoitella vain jos oikea elämä tehdään näkyväksi. Se mitä meidän kasvavat lapset ja nuoret kaipaavat maailmalta ja somelta juuri tällä hetkellä on aitojen ja oikeiden ihmisten, ja elämänkokemusten näkemistä. Tämä yhteiskunta ei kaipaa enää yhtäkään lasta arvostelemassa samanikäisen mahaa, ei yhtäkään nuorta pohtimassa peilin edessä oman vartalonsa sopivuutta eikä yhtäkään nuorta, joka on täysin neuvoton ensimmäisen vastoinkäymisen tultua eteen. Meidän vanhempien ja kasvattajien tehtävä on tuoda oikea elämä lapsille ja nuorille näkyväksi, jotta he voisivat kohdata vastoinkäymiset ja epäonnistumiset kaikkien elämään kuuluvina palasina. Empatiakyky ei määräydy perimän mukaan syntymässä. Se on ominaisuus joka opitaan, johon kasvetaan ja kasvatetaan, kotona.

Toivon, että sinun vastauksesi kysymykseeni on kyllä.

model-956676

Kuvat: Pixabay