Kun odotin Tildaa, moni ystäväni totesi vatsassani olevan varmasti tuleva tanssija. Oma toiveeni taas oli, että siellä olisi liikunnallisuuden geeneissään perinyt lapsi, jolla olisi halu oppia erilaisia tapoja liikkua. Yksi pahimmista peloistani oli, että lapseni haluaa alkaa harrastamaan tanssia. Tämä on paljon sanottu entiseltä tanssikoulun rehtorilta ja edelleen tanssia opettavalta opettajalta. Tosiasia on, että kipuilen suunnattomasti koko tanssiharrastuksen kanssa, koska kolmevuotias tyttäreni todellakin rakastaa musiikkia ja musiikin tahdissa liikkumista. Tämä ei sinällään ole ihme, koska hän tanssi minun kanssani yhdeksän kuukautta.

Tässä tilanteessa tieto todellakin lisää tuskaa. Niin kuin aikaisemmin olen blogissa kirjoittanut, tuhannet tunnit peilin edessä vähissä vaatteissa, ei ole tervettä kenellekään. Esteettisissä lajeissa ulkonäkö ja keho on liian suuressa roolissa. Kun tähän yhdistää kasvavan ja kehittyvän nuoren, lopputulos saattaa olla peruuttamaton. Vanhempana kannan valtavan vastuun siitä, millaisen harrastuksen pariin lapseni ohjaan ja ennen kaikkea, mihin pisteeseen asti lapsen harrastus on kiinni hänen omasta kiinnostuksestaan jos puntarissa on terve kehokokemus?

Selvääkin selvempää Tildan tilanteessa on se, että hän nauttii liikkeestä, musiikista ja tanssista. Kerran viikossa Tilda käy lastentanssitunnilla ja siitä tunnista puhutaan koko viikko. Aina kun äiti vain ehtii, kotona tanssitaan yhdessä. Tildan ollessa vauva, ajattelin, että ohjaan hänet yleisurheilun ja jonkin palloilulajin pariin, ja pidän hänet kaukana tanssista. No, ainakin tässä olen jo epäonnistunut, koska Tildan halu liikkua musiikin tahtiin on ollut niin palava, että olisi tuntunut raadolliselta se häneltä evätä. Yleisurheilun ja palloilun pariin aion häntä vielä varmasti lempeästi ohjata, koska toivon, että mikäli (ja kun) Tildan sydän sykkii tanssille, hän saisi jonkin vähemmän ulkonäkökeskeisen harrastuksen tanssin tueksi, jotta kehon ulkomuoto ja estetiikka ei saa liian suurta roolia. Hyvä tuki olisi palloilun ja joukkuelajien parissa, jossa on epäoleellista miltä kentällä näytän. Oleellisempaa on se, mitä olen kentällä pystynyt yhdessä koko joukkueen kanssa tekemään ja saavuttamaan.

Mitä sitten tanssissa pelkään? Monia asioita. Peiliä ja sen edessä vietettyjä treenitunteja, oman kehon vertaamista toisten ulkomuotoon, liiallista itsekriittisyyttä, epäinhimillistä opettajaa, joka ei ymmärrä tanssimaailman raadollisuutta ja ennen kaikkea syömisen ja koko elämän häiriintymistä oman ulkomuodon takia. Tässä muutama peloistani. Myönteinen kehokokemus minkä tahansa ikäisenä, missä tahansa elämänvaiheessa, on ihmiselle voimavara, jota jokainen tarvitsee. Usko itseen ja luottamus siihen, että minä riitän juuri tällaisena kuin olen, on se, mitä toivon kaikkien harrastusten ja erityisesti liikuntaharrastusten välittävän lapsille ja nuorille. Kehokokemus ei ole pysyvä olotila vaan se muokkautuu elämäntilanteiden mukana. Pohja terveelle kehokokemukselle rakennetaan kuitenkin vain kerran.