Lasten harrastaminen puhuttaa

course-1977372.jpg

Kirjoitin edellisessä blogipostauksessa lasten liikuntaharrastuksista löyhästi kustannusten ja enemmän laadun näkökulmasta. Nyt jatkan vielä samasta aiheesta, mutta eri näkökulmasta. Viime viikolla törmäsin Facebookissa Kodin Kuvalehden artikkeliin, jossa Jari Sinkkonen kertoo olevansa sitä mieltä, että lapsen ei tarvitse harrastaa mitään. Sinkkonen ottaa kantaa monisyiseen ilmiöön, jota voisi lähestyä todella monesta eri näkökulmasta. Itse luin artikkelin liikuntakasvattajan saappaissa ja siitä kulmasta käsin en voi olla Sinkkosen kanssa samaa mieltä. Mainittakoon, että tämä on ensimmäinen kerta kun olen Sinkkosen kanssa eri mieltä.

Sinkkosen näkemys: ”vaikka lapsi ei harrastaisi mitään, hänellä on suuri riski kasvaa ihan normaaliksi” on jo lähtökohtaisesti ongelmallinen, koska normaalia ei määritellä millään tavalla. Näin Sinkkosen ihan perimmäiseen ajatuksenkulkuun on vaikea päästä käsiksi. Hänen argumenttinsa ydin on kuitenkin, että lapsen ei tarvitse harrastaa mitään selvitäkseen tässä elämässä eteenpäin. Ymmärrän, että hänen pointtinsa on enemmän vastalause sellaiseen lasten harrastamiseen, jossa harjoituksia on joka päivä vähintään kahdet ja vapaa-aika täyttyy kiireisestä harrastamisesta. Tämän näkökulman ymmärrän ja tästä olen samoilla linjoilla. On kuitenkin melko harkitsematonta argumentoida ääripään harrastamista toisella ääripäällä, jossa harrastamiselle ei anneta mitään arvoa.

softball-1593816.jpg

Syitä siihen, miksi lapsen pitäisi harrastaa on kymmeniä, mutta aloitetaan itselleni helpoimmasta eli liikuntaharrastuksen tärkeydestä. Liikuntakasvattajan näkökulmasta katsottuna Sinkkosen argumentti näyttäytyy vaarallisena. Meidän kansanterveytemme ei ole hirvittävän mairittelevalla mallilla eikä sen ennusteetkaan anna toivoa paremmasta. Muutaman viimeisen vuosikymmenen kuluessa lasten ja nuorten ylipaino on yleistynyt. Yli 12-vuotiaista lapsista joka neljäs poika ja joka viides tyttö on ylipainoinen. Lihavuudessa Suomen pojat pitävät kärkipaikkaa Euroopassa, uutisoi Helsingin Sanomat tänä syksynä. Keskivertokokoisessa luokassa nämä tilastot tarkoittavat viittä ylipainoista oppilasta. Se on paljon.

Liikunnallisuus opitaan jo lapsena. Toisin sanoen kasvatus liikuntaan ja liikunnan avulla on merkityksellistä liikunnallisuuden toteutumisen kannalta. Koululiikunta ei suinkaan pysty vastaamaan tähän tarpeeseen yksin kahdella tai kolmella vuosiviikkotunnilla. Parhaimmillaan liikuntaan kasvattavat myös lapsen omat vanhemmat. Sanomattakin on selvää, että näin ei tapahdu riittävällä volyymilla ja esimerkiksi Opetusministeriön kärkihanke, Liikkuva koulu, on vastaus tähän tarpeeseen. Lapset ja nuoret liikkuvat liian vähän ja näin ollen he myös harrastavat liikuntaa liian vähän. Säännöllinen liikunta pitäisi olla meille jokaiselle itsestäänselvyys mikäli terve, toimintakykyinen ja mielekäs loppuelämä kiinnostaa.

Mielekäs elämä pitää sisällään myös toisen ihmisen perustarpeen: ihmisellä on luontainen tarve kuulua ryhmään. Ryhmä tai yhteisö voi jollekin lapselle ja nuorelle ihannetilanteessa olla oma perhe tai koululuokka. Nämä yhteisöt eivät kuitenkaan enää tarjoa yhteisöllisyyden kokemuksia siinä mittakaavassa kuin mihin niillä olisi edellytyksiä. Harrastuksen sisältä löytyvät kaverit ja ystävät ovat usein samanhenkisiä, koska kaikilla on yhteinen kiinnostuksen kohde. Heidän kanssaan on helppo muodostaa yhteisö, johon on merkityksellistä kuulua. Parhaimmillaan harrastus luo yhteenkuuluvuuden tunteita sekä opettaa lapselle itsetuntemusta. Mielekäs harrastaminen myös vahvistaa itsetuntoa onnistumisten ja pätevyyden kokemusten kautta. Vapaa-ajan harrastuksissa on mahdollisuus keskittyä niihin asioihin, jotka ovat itselle mielekkäitä ja jotka tuottavat mielihyvää. Lisäksi siellä on mahdollisuus oppia uutta itseään motivoivista asioista. Uuden oppiminen ja erityisesti uusien taitojen oppiminen on meille kaikille tärkeää, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Oppiminen tuottaa onnistumisen ja pätevyyden kokemuksia, jotka ovat tärkeitä meidän itsetuntomme kehittymisen kannalta.

Pätevyyden kokemusten lisäksi harrastukset ovat hyvä lisäelinpiiri koulun ohessa. Harrastuksissa voi opetella voittamista ja häviämistä, toisten huomioon ottamista, ongelmatilanteiden ratkaisua, vastuuta ja ryhmässä toimimista. Ihan niitä samoja taitoja, joita tarvitaan aikuisenakin niin työelämässä kuin elämässä ylipäätään. Sosiaalisten taitojen kehittymisen kannalta on merkityksellistä, osaako lapsi toimia ryhmän jäsenenä ja sietääkö hän pettymyksen sekä häviämisen tunnetta.

Näiden kaikkien syiden lisäksi yksi hyvin tärkeä näkökulma lasten harrastamiseen kannustamiseen on kasvatusvastuu. On pelkästään lapsen etu, että hänellä on omien vanhempien ja koulun opettajien lisäksi vastuullisia aikuisia valmentamassa, ohjaamassa ja opettamassa myös vapaa-ajan harrastuksissa. Lisäksi harrastukseen käytetty aika voi olla merkittävä tekijä murrosikäisen nuoren elämässä. Näen työssäni paljon niitä nuoria, jotka harrastus on pelastanut monelta pahalta silloin kun iltojen vapaa-aika on käytetty harrastuksiin eikä kaduilla tai ostoskeskuksissa norkoilemiseen.

kid-2114536.jpg

Olen monen lähipiirini vanhemman kuullut sanovan ääneen lauseen: ”vähintään yksi harrastus pitää lapsella olla” ja yhdyn tähän täysin. Vapaa-ajan harrastuksella, oli se sitten vanhempien kanssa laskettelua, ohjattua kuvataidekerhoa tai joukkuepeliä, voi olla iso merkitys lapsen ja nuoren itsetuntemuksen, itsetunnon ja sosiaalisten taitojen kehittymiselle. Harrastukset mahdollistavat lapsen osaamisen ja lahjakkuuden kanavoimisen häntä kiinnostaviin asioihin. Siksi ei suinkaan ole yhdentekevää miten lapsi vapaa-aikansa käyttää ja minkälaisen mallin me vanhemmat kotona annamme.

 

Merkityksellinen lapsuus

AnnaTilda_4Kuva: Markku Mäkinen

Meistä jokainen on jonkun lapsi. Meillä kaikilla on kokemus siitä, miltä tuntuu olla lapsi ja lisäksi meistä monella on kokemus vanhemmuudesta lapsen näkökulmasta. Omasta lapsuudestamme muistamme eri asioita eri syistä ja mukanamme kulkee lapsuudesta myös paljon sellaista, jota emme muista ja jota emme edes tiedosta. Lapsuus on myöhemmän elämämme kannalta merkityksellisintä aikaa ja siksi me olemme vanhempina paljon vartijoita. Meidän vastuullamme on antaa lapsillemme turvallinen ja hyvä lapsuus. Meidän tehtävämme on kasvattaa heistä vastuullisia aikuisia.

Itselleni lapsuuden merkitys on avautunut vasta oman lapsen myötä. Omaa vanhemmuuttaan on alkanut pohtia omien vanhempien kautta, koska se on ainoa vanhemmuus, josta minulla on kokemus. Uskon, että aika moni vanhemmaksi tuleva pohtii asiaa juuri tätä kautta. Oma lapsi toimii ikään kuin peilinä omille lapsuuden kokemuksille ja luonnollisesti peilinä omalle vanhemmuudelle. Millainen vanhempi haluan olla lapselleni, mitkä arvot ohjaavat minun vanhemmuuttani?

Vanhemmuuden ympärillä nykypäivänä vellova keskustelu toistaa usein samaa mantraa; ”vanhempia ei saa syyllistää, parhaansa he yrittävät”. Uskon vilpittömästi, että jokainen yrittää aidosti olla paras mahdollinen vanhempi lapselleen ja yrittää tehdä kaikki päätökset parhaan harkintakykynsä mukaan, ja lapsen etua ajatellen. Siinä vaiheessa kun pitäisi peilata omia valintoja ja tekoja vanhempana ja kasvattajana, ei kuitenkaan auta, että ainoa vastaus on: parhaani olen yrittänyt. Samaan tapaan kuin jos olet työasiassa tehnyt virheen, ei auta, että sanot vain yrittäneesi parhaasi. Virheen tekemisestä tulee ottaa vastuu.

Niin, vastuu. Tuo maton alle lakaistu vanhemmuuden ydin, jota ei haluta tunnistaa varsinkaan silloin kun olisi peiliin katsomisen paikka. Me vanhemmat olemme vastuussa siitä, minkälaisen lapsuuden me lapsillemme luomme ja minkälaisiin arvoihin me heidät kasvatamme. Meidän lapsena kokemamme omien vanhempiemme vanhemmuus kulkee mukanamme, ja mikäli emme tietoisesti pohdi omaa vanhemmuuttamme, saatamme tiedostamattamme toistaa omien vanhempiemme tekemiä virheitä, vaikka tarkoituksemme on ihan toinen. Sukupolvien ketju ei katkea itsellään vaan se on katkaistava muuttamalla omaa toimintaansa.  Niin kuin monessa muussakin asiassa, tässäkin taaksepäin katsominen auttaa näkemään tulevaisuuteen selkeämmin.

FullSizeRender (13) (kopio) 2Kuva: Anna Nurmi

On itsestään selvää, että kaikki tekevät virheitä vanhempana. Oleellisempi seikka on se, miten tekemiinsä virheisiin suhtautuu ja miten niistä jatkaa eteenpäin. Sitä kutsutaan vastuun ottamiseksi. Tämä on oman vanhemmuuteni arvojen kärkipäässä ja tämä on myös oman arvomaailmani perusta. Lempinimeni Anna ”syyllinen on löydyttävä” Nurmi ei ole kaukaa haettu, vaikka se onkin puettu vähän humoristiseen kieliasuun. Haluan opettaa Tildalle vastuun ottamista ja virheiden tekemisen inhimillisyyttä. Sitä, että kaikki tekevät virheitä, mutta tekemistään virheistä pitää ottaa vastuu ja ne pitää parhaansa mukaan yrittää korjata. Tätä samaa tavoittelen omassa vanhemmuudessani. Tiedän, että virheitä tulee varmasti ja metsään mennään montakin kertaa, mutta silloin on minun tehtäväni ottaa vastuu ja nostaa käsi pystyyn virheen merkiksi. Sillä merkityksellisen lapsuuden synnyttää vielä merkityksellisempi vanhemmuus.