Jatkan tällä viikolla vielä pohdintaa vastuusta, jonka aloitin viime viikolla merkityksellisen lapsuuden yhteydessä. Uskoisin, että jokaisella opettajalla on muistissa useita sekä oppilaiden että vanhempien suusta kuultuja lausahduksia niin kuin missä tahansa työssä, jossa ollaan ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Näiden lausahdusten sisällä on positiivisia, päivää piristäviä lauseita ja unohtumattomia, hauskoja väärinymmärryksiä tai väärin muistettuja asioita, jotka nostavat hymyn huulille vielä vuosienkin päästä sekä opettajalle, että todennäköisesti myös oppilaalle itselleen. Lausahdusten joukossa on myös niitä, jotka jäävät muistoihin jostakin muusta syystä kuin positiivisesta kaiustaan. Tämän kirjoituksen otsikkona oleva lausahdus, joka koski oppilaan Wilmaan tehtyjä kirosanamerkintojä useilta tunneilta, on vuosienkin päästä edelleen kirkkaana mielessäni.

Vanhemmuus on sellainen duuni, jossa virheitä tulee tehtyä jatkuvasti matkan varrella. Ja tiedättekö mitä, niin sen kuuluukin mennä. Ihan niin kuin missä tahansa muussakin työssä, virheiden kautta opitaan ja tavoitteena on, että niitä samoja virheitä ei toistettaisi enää tulevaisuudessa. Vanhemmuudessa virheitä saattaa tulla keskimääräistä työtä enemmän, koska kyse on myös vanhemman omasta kasvuprosessista. Samalla kun omasta lapsesta kasvaa koululainen, teini ja nuori aikuinen, myös vanhemmasta kasvaa vastuunsa ja velvollisuutensa tunteva vanhempi, joka on kasvanut tehtäväänsä yhdessä lapsensa tai lastensa kanssa.

Vanhemmuudessa epäonnistumisen kokemukset ovat kokonaisvaltaisia ja tulevat niin lähelle vanhemman omaa identiteettiä, että omien virheiden myöntäminen tekee ymmärrettävästi tiukkaa. Tämä virheiden tekeminen vanhempana tuntuu olevan suuri tabu tällä hetkellä ja vielä suurempi tabu on vanhempien vastuun peräänkuuluttaminen ääneen. Tässä kohtaa moni käyttäisi sanamuotoa vanhempien syyllistäminen, minä valitsisin sanamuodoiksi vanhemman vastuun ja velvollisuudet syyllistämisen sijasta. Tähän vastuuseen kuuluu myös se kirosana, jonka poikasi tai tyttösi päästää koulussa suustaan. Tällä en suinkaan tarkoita, että vanhempi olisi mustavalkoisesti ajateltuna yksin vastuussa kaikesta mitä lapsi suustaan päästää. Sen sijaan tarkoitan, että vanhemmalla on kasvatusvastuu lapsestaan ja tuohon vastuuseen kuuluu myös olla kiinnostunut jokaisesta kirosanasta, jonka lapsi on koulupäivän aikana suustaan päästänyt. Jos vanhempi ei ole lapsensa tekemisistä ja sanomisista kiinnostunut, kuka sitten on?

Vanhemmuuteen kuuluu kaikenlaisen jatkuvan palautteen vastaanottaminen siitä hetkestä eteenpäin kun lapsen elämään tulee mukaan muitakin kanssakasvattajia päiväkodin, koulun tai harrastusten kautta. Näiltä kanssakasvattajilta saamansa palautteen avulla vanhempi saa lisää eväitä kasvattaa lastaan kohtaamaan uudenlaisia tilanteita ja uusia ihmisiä. Lapsi oppii näin vanhempansa esimerkkiä seuraamalla vastuun ottamista ja oppii ymmärtämään velvollisuutensa.

Tilda aloitti päiväkodissa elokuussa ja minusta on äärimmäisen mielenkiintoista kuulla havaintoja Tildan touhuista päivän aikana ja myös saada palautetta miten hän muiden lasten kanssa pärjää. Olen nyt jo tunnistanut itsessäni sen tunteen kun lastani kehutaan. Kasvan pituutta ainakin viisi senttiä, koska lapseni saama kehu on usein samalla positiivinen palaute minulle vanhempana; jotain teen oikein. Olen tunnistanut myös sen tunteen kun saan lapseni tekemisistä päivän aikana negatiivisempaa palautetta (sillä tasolla kun 2-vuotiaan tekemisistä sitä vielä voi antaa). Nämä tunteet tunnistettuani olen ymmärtänyt, että ”se jokainen vittu, jonka lapsi koulussa suustaan päästää” on eräänlainen palaute vanhemmuudesta; jossain mennään ehkä kotona metsään. Ei ole helppo paikka nostaa kättä pystyyn ja ottaa peiliä käteen, mutta näissä tilanteissa se vanhemmuus vasta punnitaan. Näemmekö näissä tilanteissa oman kasvatusvastuumme vai nostammeko kädet pystyyn, ja toteamme, että tämä ei kuulu minulle. Loppupeleissä kaikki, mikä liittyy omaan lapseemme kuuluu meille vanhemmille, halusimme me sitä tai emme. Myös se lapsen suusta kuultu vittu.

”Ei tietämättömyys ole niinkään häpeällistä. Haluttomuus oppia on”. 
-Benjamin Franklin-