Pari viikkoa sitten kävelin yhden ostoskeskuksen läpi ja kuuntelin liukuportaissa alakouluikäisten tyttöjen keskustelua. Kaikilla oli kännykät kädessä ja yksi tytöistä purskahti nauruun ja huudahti muille tytöille: ”kattokaa miten iso maha!” Ehdin kuulla jatkokeskustelua vain vähän, mutta kuulemani perusteella arvostelun kohteena oli kaikkien tuntema tyttö, joka oli laittanut kuvansa johonkin somekanavaan.

Niin some. Tuo autuaaksi tekevä virtuaalimaailma, jossa kaikki ovat vapaata riistaa arvostelulle ja naureskelulle. Se some, jossa nykypäivänä on enää kovin vähän kosketuspintaa ihmisten ihan oikeaan elämään. Sosiaalinen media koostuu valikoidusta todellisuudesta, jonka sisällöstä päätöksen tekee sen tekijä. Jää katsojan/lukijan tehtäväksi tehdä päätelmät näkemästään, lukemastaan ja kuulemastaan. Tämän tehtävän äärellä lapset ja nuoret ovat päivittäin yksin. On sanomattakin selvää, että vastuu on iso.

Nykyiset sukupolvet kasvavat somekulttuurin keskellä syntymästään lähtien, mutta se ei suinkaan tarkoita, että he somen avulla kasvaisivat somen sisältöjen taitaviksi käyttäjiksi ja ymmärtäjiksi. Yle uutisoi vuosi sitten Helven nuorten arvoja ja asenteita tarkastelleesta tutkimuksesta, jonka mukaan empatiakyky on tämän hetken nuorilla katoava luonnonvara. Tätä ei oikeastaan voi ihmetellä. Selfiekulttuuri antaa täyden tukensa minä-keskeiselle elämäntyylille, jossa elämä kietoutuu oman itsen ympärille ja elämän arvot perustuvat tykkäyksien ja jakojen määrään. Oman itsen hyväksyntä lepää ympäriltä tulevien keinotekoisten tykkäysten varassa ja oma identiteetti rakentuu keinotekoisen somekuvan varaan. Some on täynnä kiiltokuvia, kauniita, liian laihoja ja menestyviä ihmisiä, joita elämä ei näytä potkivan päähän ikinä. Tämän sisällön edessä lapsi ja nuori rakentaa omaa identiteettiään virheineen ja väärine valintoineen.

Minä-keskeisessä kulttuurissamme on toinenkin varjopuoli. Elämä nähdään usein omina valintoina, jossa jokainen on ”oman onnensa seppä”. Kyvyttömyys tai haluttomuus nähdä ympärillä olevien avun ja empatian tarve saattaa tarkoittaa myös kyvyttömyyttä tunnistaa omaan epäonnistumiseen vaikuttaneet tekijät. Lapsen ja nuoren kehittyvälle identiteetille ja itsetunnolle ei tee hyvää jos jokainen epäonnistuminen elämässä on puhtaasti oma vika. Miten epäonnistumisista voi päästä ikinä eteenpäin jos kukaan muu ei näytä koskaan epäonnistuvan tai jos olen kaikki epäonnistumiset itse itselleni aiheuttanut?

Olen aidosti huolestunut empatiakyvyn katoamisesta en vain nuorilla vaan myös meillä aikuisilla. Meillä ei olisi yhtäkään kiusaustapausta koulussa, harrastuksissa, netissä tai työpaikoilla jos meillä olisi kykyä ja halua asettua toisen asemaan. Toisen asemaan asettumista voi harjoitella vain jos oikea elämä tehdään näkyväksi. Se mitä meidän kasvavat lapset ja nuoret kaipaavat maailmalta ja somelta juuri tällä hetkellä on aitojen ja oikeiden ihmisten, ja elämänkokemusten näkemistä. Tämä yhteiskunta ei kaipaa enää yhtäkään lasta arvostelemassa samanikäisen mahaa, ei yhtäkään nuorta pohtimassa peilin edessä oman vartalonsa sopivuutta eikä yhtäkään nuorta, joka on täysin neuvoton ensimmäisen vastoinkäymisen tultua eteen. Meidän vanhempien ja kasvattajien tehtävä on tuoda oikea elämä lapsille ja nuorille näkyväksi, jotta he voisivat kohdata vastoinkäymiset ja epäonnistumiset kaikkien elämään kuuluvina palasina. Empatiakyky ei määräydy perimän mukaan syntymässä. Se on ominaisuus joka opitaan, johon kasvetaan ja kasvatetaan, kotona.

Toivon, että sinun vastauksesi kysymykseeni on kyllä.

Kuvat: Pixabay